Osa 2: Vastoin kaikkia odotuksia

Menin sairaalaan jäädäkseni osastolle hoitoon 20.3. keuhkokuumeen vuoksi joka rupesi oireilemaan rankemmin, ja 27.3. siirryin teholle intuboituna ja nukutettuna kunnon romahtaessa. Palasin vuodeosastolle 4.4. ja vointia päätettiin jäädä seurailemaan, ja tilan mukaista hoitoa, olon helpottamista.

Jälleen kerran, vastoin kaikkia odotuksia ja todennäköisyyksiä, kunto lähtikin kohenemaan. Poikaystävä, joka oli ollut sairaalassa jatkuvasti kanssani ja oli se, joka oli erittäin perillä tilanteestani, oli valta neuvotella ja toimi yhteyssiltana perheeseeni Tampereelle, ja oli niitä harvoja ihmisiä, johon sairaalassa luotin (enkä aina häneenkään, koska olin niin sekavassa tilassa nukutuksien, rauhoittavien, kipulääkkeiden jne takia), pääsi todistamaan kun hiljalleen kunto koheni niin että lääkityksiä pystyi säätämään ja vähentämäänkin, että se oikea oma mieli, eikä se sekava lääkitty mieli, rupesi heräämään ja tajuamaan ympäristöään paremmin. Vaikka olin välillä ollut järkevämpi myös rankemmassa vaiheessa, niin se oli ollut varsin häilyvää ja nopeasti ohimenevää.

Kunto oli äärimmäisen heikko, olinhan ehtinyt makaamaan jo useamman viikon, ja kaikki lääkityskin vaikutti asiaan. Mutta koska musta löytyy myös se todella kipakka puoli, pyrki mieli koko ajan kontaktiin ulkomaailman kanssa, kun rupesin tajuamaan asioita ympärilläni koko ajan enemmän ja enemmän. Olin toki myös ollut niin kipakka, että haastoin sekavassa vaiheessa teholla riitaa hoitajien kanssa jatkuvasti. Mutta, se taitaa olla mun selviytymis- ja suojautumismekanismi, ja se tekijä joka on suonut mulle ihmeellisiä käänteitä tässä vuosien varrella: jos suutun, vihastun ja tarkoituksellisella raivolla (pelkistetty esimerkki: jaksan 1-keuhkoisena yrittää liikkua ja kuntouttaa leikkauksien runtelemaa kroppaa kun raivostun tarpeeksi, koska mulle se on se bensa, heitän sitä liekkeihin ja menen sen voimalla. Toiset saavuttaa asioita positiivisen kautta, houkuttelevilla mielikuvilla, olemalla itselle armollinen tms, mutta mulla nämä ei toimi: mun täytyy löytää se “negatiivisuus jota kanavoida”, ja se toimii. On totta kai välillä raskasta että tarvitsee niin paljon ns. kerätä negatiivisuutta, vihaa, vitutusta, mutta kun se vaan toimii, niin sillä mennään, ja toki sitten muuten käsittelen näitä kaikkia tunteita terapiassa – ja myös tuota voimavarojen kanavointia mietitään ja pyritään kehittämään mutta voi olla, että tää on vaan se mun tapa joka ei muutu, tai sitten se vaatii aikaa jotta voin oppia tai soveltaa).) teen asioita, niin usein ne ihmeen kaupalla onnistuvat. Tosin nyt en meinannut jaksaa kannatella edes tyhjää vesilasia, saatikka jos lasi oli vaikka puolillaan vettä, niin tarvitsin apua että sain sen suulleni asti ja juotua siitä niin, ettei kaikki mennyt rinnuksille tai väärään kurkkuun.

Mutta, pystyin koko ajan keskustelemaan enemmän ja enemmän, järkevämmin siis. Olin ja olen niin onnellinen poikaystävästä, joka jaksoi seistä rinnalla, ja jonka silmissä alkoi kukoistaa kun mieleni järkevöityi koko ajan, eikä kunto romahtanutkaan vaan koheni, hitaasti mutta varmasti. Vanhempani ja sisko kävi luonani Tampereelta aina kun pystyi, mutta olihan välimatka vaikea. Jälleen saan kiittää poikaystävääni siitä, että hän pystyi ja halusi toimia infosiltana, tilanteen vaikeudesta huolimatta. Mutta onhan hänellä ollut aivan kohtuuttoman rankkaa, jota en todellakaan kellekään voisi kuvitella antavani taakaksi tai vastuuksi, mutta hän otti sen silti. Ja hän on erittäin iso ja merkittävä syy, miksi olen hengissä, tässä kertomassa tarinaani.

>> Seuraavassa postauksessa luvassa mm. ajatuksia, unia, kokemuksia teholla ja nukutuksessa sekä rauhoitettuna (kyllä, muistan yllättävän paljon sieltä asioita, niitä sekavia sekä oikeastikin tapahtuneita – joskin myös olen unohtanut paljon, ehkä pysyvästikin asioita)

Advertisements

Osa 1: “Nyt on huhtikuu”

“Nyt on huhtikuu. Sä oot nukkunut pitkään.”
“…ei nyt voi olla huhtikuu, mitä *ittua?”

Kaikki alkoi niin pienestä. Niin pienestä, ettei koulua paahtava, isoa tapahtumaprojektia ja sen näyttötilaisuutta valmisteleva vaan meinannut pystyä hidastamaan tahtia – vaikka poissaolojakin tuli, niin kouluhommia paahdettiin sitten etänä, koska markkinointiviestinnän ja visuaalisen suunnittelun tehtävät nyt onnistuu aikalailla mistä vaan, paikasta viis. Projektipalavereihin lähdin puolikuntoisenakin, kun oli antibioottikuuri päällä, ja paras idea olisi ollut pysyä 150% kotona. Mutta en pystynyt, olin saavuttanut ja saavuttamassa niin paljon, ja markkinointiviestintä ja tapahtumatuotanto tuntuu niin mun jutulta, että oli todella vaikea mistään päästä yrittää höllätä omia tehtäviä.

En tosin usko, että sillä olisi paljoa ollut merkitystä, vaikka olisinkin jättänyt projektityöskentelyn aikaisemmin. Lääkeainereaktio keuhkossa jyrää kaiken kun se pääsee päälle, eikä siinä pikku hölläämiset tunnu missään. Kuten ei tuntunut oikein hevosen mitoituksen antibioottikuurikaan ennen osastolle ja teholle joutumista.

Kaiken “lääketieteen logiikan” mukaan mun pitäisi nyt olla kuollut. Kukaan ei odottanut mun selviävän, tilanne oli todella, todella paha. Keuhko petti, maksa-arvot taivaissa, intuboituna vaikealla tehojaksolla.. olin sekava, moneen kertaan nukutettu ja herätelty. Lääkeainereaktio eli mun tapauksessa keuhkoreaktio Nivolumabiin, aiheutti kunnon romahtamisen, ja näinollen pitkän sairaalajakson – kun en suostunutkaan päästämään irti. Voin rehellisesti sanoa että sanoin silloin ääneen toivovani kuolemaa, mutta olin sekava enkä täysin tajunnut tilannettani. En lähde ainakaan vielä avaamaan näitä asioita, näissä on itselläni vielä paljon henkistä käsiteltävää.

Teholta päätettiin siirtää osastolle, sillä tilanne oli mikä oli, eikä ollut oikein muuta tehtävissä kuin tilanteen mukaista reagoimista ja hoitamista, joka tarkoitti voinnin seurantaa, olon helpottamista jne. Siirryin siis syöpätautien vuodeosastolle, jossa sielläkin olin ammattilaisarmeijan tarkoin valvovien silmien huomassa.

>> jää seurailemaan kunnes osa 2 ilmestyy!