Jussin jälkeen

Pieni tauko. Ja juhannuskin. Rauhallinen kaupunkijuhannus, joka meinasi hyvää ruokaa, rannalla piipahdusta – itse tosin vain kahlasin koirien kanssa, jotka suureksi yllätykseksi lähti kahlaamaan ja vähän uimaankin ominpäin, ja Leo olisi varmaan uinut pidemmällekin poikkiksen perässä jos olisin uskaltanut antaa mennä. Pienempänä nää kaks ei välittänyt uimisesta lainkaan, ja nyt kävelivät perässä järveen, hassua.

Oon tässä välissä niin paininut nukahtamisvaikeuksien kanssa, että kirjoittaminenkin on tuntunut haastavalta tai jopa epämiellyttävältä ajatuksena, koska tuntuu että aivot on vain täynnä sekalaisia pätkiä ajatuksista ja väsymyksestä. Tai tavallaan väsymyksenä puutteesta(kin), kun aivot eivät vaan ole millään halunnut sammua silloin kun pitäisi. Toki myös on ulkoisia tekijöitä, kuten valoisuus ja lämpötila. Ajattelen osan olevan psyykkistä, koska rupesin nukkumaan huonommin kun ”palasin takaisin” omaan kämppääni koirien kanssa. Mutta sitten nukuin tämän jälkeen huonosti myös poikkiksella. Nyt tosin saan taas nukuttua, loppuviikosta alkoi helpottaa, en jäänyt valvomaan pitkäksi aikaa, tai horrostamaan. Kirjan lukeminen sängyssä selkeästi auttaa. Ja pitäisi vain mennä aikaisemmin sänkyyn, jos nyt ei heti nukkumaan niin sitten lukemaan kirjaa, rauhoittumaan. Toisinaan on pää niin täynnä ajatuksia, että huomaan olevani vielä 2 aikaan yöllä pystyssä niitä miettimässä, tai kirjoittamassa ylös (ihan itselleni, lähinnä). Nukkumisen taito on jännä juttu. Onneksi nyt saan taas unta, ja jos vaan saa rauhassa nukkua niin saan ainakin sen 7h kasaan, jopa enemmän, aivot saa taas tarpeeksi unta.

Varmaan kortisoniannoksen pienentämiselläkin on ollut näppinsä pelissä. Nyt kun se on kuitenkin pystynyt tasaisesti ok:na 15mg:n annoksella, lähden kokeilemaan 10-15-10mg annoksien vuorottelua. Alle 20mg annoksella ja kun siihen tottui, on kaiken kaikkiaan ollut parempi olla ottaen huomioon kortisonin sivarit. Ja keuhko on jaksanut hyvin tällä kertaa, ja olen muutenkin päässyt liikkumaan enemmän. Google Fit huutelee puhelimesta kannustuksiaan ja saavutettuja tavoitteita, ihan kivan motivoiva sovellus josta saa kaikkea kivaa tietoa siitä, mitä on kunakin päivänä tehnyt. Kunnallisen fysioterapian puolesta saan nyt myös käydä kuntoutuksen kuntosalilla asiakkaana, ja se on todella, todella edullinen. Sali itsessään nyt ei ole mikään ihmeellinen, kunnallinen kun on, mutta basic jutut löytyy joilla mä pärjään, kun muutenkin tarvii aika kevyesti lähteä liikenteeseen. Ja yritän pitää sen mielessä, että huhti-toukokuussa vielä opettelin kävelemään uudestaan, tuettuna ja ilman tukea. Ja nyt aloittelen salilla käymistä, jaksamisen mukaan. Joten unohtuu tosi helpolla, kuinka huonossa ja alkeellisessa kunnossa olen ollut, ja nyt taas keksin eri tapoja miten päästä liikkumaan. Mutta on tän kunnon kanssa paljon tekemistä, tulee aina olemaan. 1 keuhko, krooniset selkäkivut, fyysiset traumat, mielen vaikutus jaksamiseen. Niinä päivinä kun jaksaa lähteä liikkumaan, varsinkin kun ei millään jaksaisi mutta lähtee siitä huolimatta, niin tuleehan siitä hyvä fiilis.

Tänä aamuna en tosin jaksanut herätä aamulabraa varten, vaan laitoin herätyksen pois ja nukuin vähän lisää. Menen sitten huomenna, kun ei ole akuutti, loppuviikolle TAYSia varten. Päätin että yritän aktiivisesti stressata vähemmän asioista, ja se sai luvan alkaa tästä aamusta.

Ennen kaikki mindfullness, “self help” hommat ei oo ollut mun juttu, en ole oikein saanut mitään niistä irti, mutta nyt ne on ruvennut kiinnostamaan, ehkä myös siksi että on tullut sellaista matskua vastaan, joka herättää just mun kiinnostuksen. Ei mitään perus “kuvittele itsesi meren rannalle, ja hengittele ilmaa” vaan enemmänkin.. ajateltavaa, eri tapoja kokeilla saavuttaa oma mieli ja muuttaa sen suuntaa, mitä tulee rentoutumiseen ja rauhoittumiseen. Kirjallisuutta, dokumentteja, niitä on kulunut paljon nyt loman aikana. Nämä menee käsikädessä inspiroivan ja omien unelmien etsimisen sekä luomisen kanssa, miten saavuttaa, miten jalostaa niitä. On pakko miettiä sellaisen elämän rakentamista ja ylläpitämistä, joka ei ole liian stressin täyteinen ja kiivas vauhdiltaan, koska tuntuu siltä että liian intensiivinen elämänmeno heittää kapuloita rattaisiin, ja kirjaimellisesti pakottaa pysähtymään. Paljon pohdittavaa.

Advertisements

Viikonlopun reissailua

Eilen “päättyi” yhteiselo, eli viime yö oli viimeinen jonka vietin ns. asuen poikkiksella. Ehdimme siis asua yhdessä noin puolisentoista kuukautta, joka oli alunperin tietenkin järkevin järjestely sairaalajaksoni jälkeen, kun tarvitsin kotona vielä jonkin verran apua erinäisissä asioissa, kun kuntoutin itseäni. Nyt olen jo hyvän aikaa ollut itsenäinen, enkä tarvitse apua oikeastaan mihinkään, ainoa mikä saattaa tulla eteen, on mun kävelytahti jolloin joudun pyytämään, ja joskus vähän karjaisemaan, että älä kiidä noin kovaa vauhtia siellä! 😀

Tulee kyllä ikävä sitä yhteistä ajan määrää, joka yö mennään yhdessä samaan aikaan sänkyyn, useimpina aamuina herätään yhdessä, ja ennen poikkiksen töitä on jonkin verran aikaa viettää aikaa yhdessä. Nyt se aika vähenee, tietenkin. Ikävä ei kuitenkaan tule yksiössä asumista, vaikka poikkiksen kämppä on avara ja iso yksiö, eli kyllä sinne kaksi ihan mahtuu mutta tottakai kun asunto on hänen, niin siellä on kaikki hänen tavaransa, kun taas mun on omassa asunnossani, ja olen sitten jotain tuonut mukanani hänen luokse. Munkin kaksio, jotka ovat siis verrattain pinta-aloiltaan aika samanlaisia, ei riittäisi oikeasti kahdelle asuttavaksi, pitäisi olla enemmän neliöitä ja vähän parempi pohjaratkaisu myös. 


Nyt sitten on missiona jatkaa meidän karvalasten tutustumista toisiinsa, kun tuon tosiaan vihdoin koirani kotiin tänä viikonloppuna vanhemmiltani, sitten sairaalajakson. Se helpottaa paljon yhteisen ajan suhteen, jos saadaan naperot rauhaisasti samaan tilaan. Mun koirat ei ole moksiskaan ja ovat avoimen uteliaita, mutta poikkiksen kissa saattaa stressaantua, joten tarvitsee pienin askelin edetä, ja osoittaa että hänellä on edelleen valta reviirillään – ja että mun koiria saa kyllä komentaa, oppivathan vähän laskemaan innostuksen kierroksia, kaksi pahvipäätäni! Tarkoittavat hyvää ja ovat ystävällisiä, mutta välillä aivan liian innokkaita, niin täytyy vähän toppuutella näiden draivia.

Hyppäsin eilen taas bussiin JKL-TRE välille, TAYSiin tapaamaan omalääkäriäni kuten kirjoitin edellisessä postauksessa. Sen jälkeen suunnattiin Särkännniemen Koiramäen eläinpuistoon, jossa siskontyttö pääsi ihmettelemään kaiken karvaisia eläimiä sillä ihanalla lapsen riemulla. Mahtavaa päästä viettämään aikaa pikkuneidin kanssa, aina on niin kova ikävä vaikka ollaan viime aikoina nähty todella usein, välissä ollen max 2 viikkoa. 3-vuotiaan kanssa voi jo tehdä vaikka mitä, jutella vaikka mistä, ja tämä tuntuu aina melkein poksahtavan onnesta kun kuulee että Nora-täti on tulossa taas Tampereelle, ah ♥

Illalla sitten ehdinkin näkemään ystäviä, joita en ole nähnyt todella pitkään aikaan suurinta osaa, ja tämä sairaalaepisodikin tässä välissä. Aika tuntui vaihtavan turbovaihteelle kun päästiin yhteen eikä höpötyksen määrällä näy loppua. Tuntui erityisen hyvältä että kaikki höpöttää samaan tapaan kuin aina ennen, ja on sellainen fiilis ettei tässä välissä olisi ollutkaan pidempää jaksoa, jolloin ei olla nähty eikä vaihdettu yhtä aktiivisesti kuulumisia. Ja he jaksoivat tsempata mua jaksamaan tämän kortisonirallin kanssa, kun on niin tukala olo näiden sivareiden kanssa, ja on todella turvonnut possu olo.

Tänään aamusta oli suunta kohti Stadia, Sylvan nuorten aikuisten iltapäivää viettämään. Siitäkin on aikaa kun viimeksi olen nähnyt meidän projektitiimiä, kun tuli sairastelujakso sekä kun välimatka on nyt pidempi kun muutin Jyväskylään asti. Mutta nyt kun pystyi kombottamaan viikonlopun Tampereellakin vierailuun, koska huomenna on vielä sitten serkun ylppärit ennenkuin illalla istahdan jälleen bussin vietäväksi Jyväskylään, koirat mukanani.

Turhuuden rajoilla

Ensimmäinen päivä kesäkuuta, 5 viikkoa kun pääsin sairaalasta pois. Nyt tuntuu, että siitä on jo ikuisuus, ja tämä alkava/alkanut kesä tuntuu todella pitkältä, kun yrittää katsoa eteenpäin. Koska olen sairas/kuntoutuslomalla. Ja olen ihan hiuskarvan varassa, etten sekoa tähän toimettomuuteen ja hyödyttömyyteen. Ymmärsin kotiutuspäivänä lääkärin puheista, ettei mulla olisi mitään asiaa tai kuntoa tehdä töitä, vaikka se olisi ollut pääasiassa päätetyöskentelyä toimistolla ja vieläpä osa-aikaisena vähillä tunneilla. Tämä nyt kyllä arvioi ja teki omia olettamuksia musta monessa muussakin asiassa aivan päinvastoin, että se siitä. Joku muu olisi varmasti tyytyväinen pitkään kesälomaan, mutta mulla kyllä suoraan sanottuna hajoaa pää, vaikka mitä tekemistä sitä keksisi itselleen. Kun harrastusmahdollisuudetkin näin kesäaikaan hupenee, kun toimintaa on vähemmän, ja sitten on myös monet kurssit jo täynnä koska ”sairastelin liian myöhään” eli olin liian myöhään liikenteessä etsimässä itselleni kesäharrastusta, paikat ehti jo mennä. Itsekseen voi totta kai tehdä vähän sitä sun tätä, mutta juuri nyt olisin halunnut ennemmin osallistua johonkin ohjattuun tekemiseen, käsityö, taide, valokuvaus, ehkä jotain todella rauhallista liikuntaa kuten joogan ihan helpoimpia muotoja jne jne. Eli samalla olisin mielelläni halunnut sosialisoida, joten siksi sooloharrastukseni kuten neulominen ja virkkaaminen ei tällä hetkellä oikein riitä täyttämään tätä tyhjiötä tekemisen saralla.

Oon ison ajan elämästäni tuntenut itseni ajoittain hyödyttömäksi, taakaksi ja perässä seilaajaksi, vaikken olekaan mikään sossupummi, jonka elämäntavoite on saada tuet, ostaa viinaa ja olla koskaan tekemättä töitä, jos sen pystyy välttämään. Tunnen usein syyllisyyttä omasta tilanteestani, vaikken mä tätä ole valinnut enkä ole voinut vaikuttaa siihen, ettei syöpä koskaan jättänyt mua rauhaan hoidoista huolimatta, ja että se on ehtinyt tekemään tuhojaan, ja että tässä on kulunut vuosia. Yritän tehdä, ja teen mitä jaksan, ja välillä onkin vähän hyödyllisempi olo mutta sitten taas tapahtuu jotain, jotain tarpeeksi isoa, että se pieni mielihyvä omista saavutuksista pyyhitään, ja unohtuu mun aivojen takaperukoille. Siksi yksi vittumaisimmista asioista, mitä mulle voi sanoa ja kuten sanottiinkin viimeksi sairaalassa, on ”no mutta sä oot elossa, jee!”. No voihan jee jee, elämä käsittää paljon enemmän kuin vain sen, että selviät seuraavaan päivään. Oon tästä aiheesta kirjoitellut (marissut) aikaisemminkin, useammankin kerran, mutta se nyt taas nostaa päätään koska mulle hyödyttömyys ja itseni turhaksi tunteminen on raskas henkinen taakka. Jos kohauttaisin vain olkapäitä, en tuntisi ristiriitaisia ajatuksia ja olisin jotenkin ok näiden fiilisten kanssa, niin sitten olisin jo luovuttanut itseni ja elämäni suhteen kokonaan, eikä millään olisi enää väliä. Ja jos millään ei ole väliä, niin sitten olisi ihan sama onko edes olemassa.

Jos en olisi sairastellut tänä keväänä, niin olisin ehtinyt ottamaan yrittäjyyskursseja, ja saattaisin olla miettimässä mahdollisuuksiani jonkinlaisen erittäin kevyen yrittäjyyden suhteen, somen, markkinointiviestinnän ja tapahtumatuotannon maailmassa. Mun sairasstatuksella on etu, jos viihtyy päätetyössä eli toimistorottana, ja sehän on mun vahvuus sekä se, mitä teen vapaa-ajallanikin. Päätetyöskentely ei vaadi fyysisesti sellaista kuntoa, joka ei vaan ole realistinen mulle, ei varsinkaan viime tapahtumien vuoksi, mutta kokemukseni viime vuodelta myyjän aktiivisesta työstä eli jaloillaan oloa koko päivän, vaati isomman veron multa verrattain muihin työntekijöihin, jos nyt voidaan olettaa, että he olisivat perusterveitä. Eikä toki perusmyyjän työ ole mulle millään tapaa kutsumusammatti, intohimo, joten kun energia ja pystyminen on rajallisempaa, niin kannattaahan se yrittää suunnata paremmin, jotta voisi myös sanoa, että nauttii siitä, mitä tekee. Se kohentaa mielialaa, joka kohentaa isommassa mittakaavassa kokonaiskuvaa itsestään.

Kävin leikkauttaan suht pitkät hiukseni samaan tapaan kuin viime vuonna, inverted lob ja väriinkin vähän fiksausta. Osittain ihan käytännöllisistä syistä, koska kortisoni hikoiluttaa niin hulluna, niin niskasta lyhyet hiukset helpottaa ihan hitusen sen ongelman kanssa. Ja olihan se ihan kiva freesata hiuksia, kun kasvojen turvotukselle ei myöskään mahda mitään, mutta hiuksille taas voi.

Tämä oli nyt vähän tällainen liirumlaarumpostaus, koska erityisesti tällä viikolla olen vaan ollut niin älyttömän turhautunut, enemmän tai vähemmän kaikkeen. Kuumeisesti olen kolunnut kaikkea mahdollisista netin syövereistä, voisinko opiskella jotain avoimessa AMK:ssa tai yliopistossa, löytyisikö jostain vielä jotain harrastuskursseja, jonne mahtuisi mukaan eikä olisi liian kallista mulle, mitä tapahtumia voisi olla tulossa, jotka kiinnostaisi… ihan kaikkea.


And in English:

First day of June, 5 weeks since I got out of hospital. Now it feels like forever ago, and this beginning of summer seems really long when you try to look forward. Because of this sick/rehab mandatory vacay.  And I’m just hanging by a thread that I won’t just freak out on this doing nothing and being useless. When I was leaving the hospital, I understood from the doctor that I wouldn’t be in any kinda shape to work, even though it would have been mainly working in the office and even part-time small hours. Well, many of her sayings have gone the different direction, but enough about that.


 Someone else would surely be happy with the long summer vacation, but to put it bluntly, I’m just banging my head on the wall. When the hobby options/courses go down because of summertime I’m having a hard time finding anything, and then there’s the ones that are already full because “I was too late in the game” aka got sick at the wrong time in order to have time to enrol to some courses.
Of course you can do a bit of this and that yourself, but right now I would have liked to participate in somekind of guided work, crafts, art, photography, maybe some really peaceful workouts like the simplest forms of yoga, etc. So, I’d love to socialize at the same time, so my solo hobbies like knitting and crocheting are currently not enough to fill this void and bottled up negative thoughts.

On so many occasions in my life, I have felt myself useless, burdensome and being dragged behind, even though I’m not a benefit hawk who wants just the money to buy eg. liquor and never work if it can be avoided. I often feel guilty of my own situation, although I didn’t choose this and I have not been able to influence the fact that the cancer never quit on me, despite the treatments. I try and do what I can, when I can, but something always happens that cuts off the good stuff.

That’s why one of the shittiest things you could say to me is “well but you’re alive, yeah!”. Well, yeah, yeah, but life is much more than just surviving ‘till tomorrow, day after day. I have written about this earlier, more than once, but it just bothers me so much right now that I just can’t shut up about it, feeling useless and it’s starting to be a big mental burden. But, if it didn’t ever bother me, nothing would mean anything, so then it’d be totally useless to exist at all.

If I hadn’t been sick this spring, I would’ve taken entrepreneurial courses and I might be thinking and realizing my potential sorta kinda very light entrepreneurship plans, in the world of social media, marketing and event production. There is an advantage to a sickness like mine, if you enjoy working in the office with your laptop, and that’s exactly my thing, on my free time too. So, something easy and not physically demanding sometime in the future would be nice.

This was now a little blaa blaa kinda post, but this week I’ve been so incredibly frustrated, more or less about absolutely everything. I’ve been looking for hobby options, crafts centres/schools, events – really anything that could pique an interest and I could go on do. Fingers crossed I find something.