Vajaa kolmekymppinen oman tiensä kulkija, joka etsii omaa paikkaansa maailmassa. Krooninen Hodgkinin sairastaja, mutta niin paljon enemmän kuin pelkkä potilas. Media-alan opiskelija, valokuvaaja, kahden koiran omistaja, vapaaehtoistyöntekijä, sisko, tytär, täti, vaikka mitä. Tervetuloa jakamaan kanssani elämäni ilot ja surut, ylä- ja alamäet, uudet seikkailut.
-Difficult roads often lead to beautiful destinations.
Nyt vege tai mahdollisuuksien mukaan vegaanilinjalla mennessä, on ruoka ollut mielettömän hyvää, kaikki mitä olen syönyt. Normaalisti inhoan ruuanlaittoa ja se on viime aikoina ollut jotenkin riesa, ruoka on ollut vain pakollista polttoainetta, ja ruuanlaitto itsessään syö aikaa jota en sille ole halunnut suoda. Nyt taas kun kokkaan yksinkertaisia vegeruokia, niin se on innostavaa ja kivaa! Ja sillä mitä kokkaan, on paljon merkitystä mulle ja mun hyvinvoinnille!
Yrttiset kasvikset aivan taivaallisia, niitä olin syönyt jo pitkään aikaisemminkin, mutta nyt maut tuntuvat olevan melkeinpä yhtä juhlaa, ihan kuin olisin keksinyt yhtäkkiä, että hei, näissähän on erilaisia makuja. Tänään heitin sekaan Pirkan paprika-cashewpestoa (ei sisällä juustoa) ja olihan se aivan tajuttoman hyvää, ja mikä parasta, se ei ollut kallista kun eilen ostin hetken pohdinnan jälkeen pienestä K-marketista!
nfd
Kasvikset ja hedelmät on aina enemmän tai vähemmän kuulunut mun ruokavalioon, mutta nyt kun mietin muutamaa viimeistä kuukautta, on ruokavalio ollut tosi yksipuoleinen, toistuva ja jokseenkin köyhä ravintoarvoiltaan. En ole jaksanut panostaa, en ole jaksanut miettiä asiaa, ja on ollut kaikkea muuta mielessä, joten tosiaan syöminen vatsan kurnimisen tyydyttämiseksi on ollut se ainoa syy, miksi jotain väkipakolla kokkaillut. Mutta nyt, kun lihan olen jättänyt pois, ja haluan pyrkiä myös edes osittain vegaaniselle linjalle, on niin paljon kaikkea uutta ja jännää opittavaa eli kokeiltavaa. Päätös luopua lihasta on ollut helppo (ainakin tähän mennessä), ja myös sen eettinen puoli antaa mulle merkityksen tunnetta, että olen valinnut oikein ja siinä haluan pitäytyä.
Kuitua tulee nyt popsittua eri muodoissa, ja kasvikset sekä kaura (gluteeniton) kera seesamisiemenrouheen kanssa potkaisee aineenvaihdunnan kyllä kulkemaan ihan eri tavalla. Olen saanut käydä vessassa välillä aika ahkeraankin, mutta se on vain hyvä merkki, koska mullakin kun on kaikenlaisia lääkkeitä jotka mm. ummettaa ja silloin myös turvottaa, niin tuntuu hyvältä että “tavara liikkuu”. Liekö itselleni tärkeän päätöksen suoma hyvä mieli syynä, vai että popsin kasviksia ja hedelmiä, koska olen ollut energisempi. Herään myös aamulla aikaisin ihan itsekseni ja vieläpä suht pirteänä jota en ole kokenut pitkään aikaan. Tosin en ole valmis nousemaan ylös 6.30-7, jos ei ole mitään menoja, vaan yritän kuitenkin nukkua vielä jonnekin 9 asti.
Gabrion osaltaan toimii aika hyvin tän kutinan hillinnän kanssa, eikä se enää väsytä mua melkeinpä ollenkaan, mulla on ilmeisen kova tole väsyttäville vaikutuksille (ihan jo sairastuessa 2009, kun kuitenkin ensimmäistä kertaa tuli kokeiltua unilääkitystä kun en pystynyt nukkumaan, ja esim. leikkausten vuoksi täytyi syödä kipuun opiaatteja), kun taas moni muu menee ihan zombieksi tai vaan nukkuu näiden takia. Mutta raavin kyllä itseäni edelleen sen verran, että ihon parantuminen tietyiltä alueilta on hidasta, ja kun nyt tuli nää pakkasetkin, niin tunnen kuinka iho rutistuu kasaan kuin rypäle rusinaksi. Mutta kutinan aiheuttama koko päivän kestävä ahdistus ja vitutus on selvästi laskenut kestoltaan lyhyemmäksi.
Tästä kaikesta saan myös otettua itselleni jonkin verran kontrollia takaisin, joka on hukassa monella elämänalueella, koska mun elämä on mitä on, mennyt näin. Nyt aika on ollut kypsä muutoksille, joka tulee nyt ruokavalion muodossa, ja sen rakentamista pysyväksi elämäntapamuutokseksi.
Siitä on jo hyvän aikaa kun olen viimeksi kirjoitellut tänne. Tai olen kyllä aloittanut, mutta jättänyt kesken, ja julkaisematta.
Kevään vuoristoradan jälkeen ensin oli kovakin halu puhua asioista, ja myös kortisoni ajaa mua aika maaniseen tilaan, joten se yhdistyi sitten tietenkin oman tarinan ja ajatusten kertomiseen. Mutta, sitten koitti hetki jolloin tuntuikin etten välttämättä haluaisi puhua näistä, ajatella näitä – ei mitään syöpään liittyvää, halusin sulkea sen kaiken pois, ja löytää “muuta tekemistä” ja ajateltavaa. Jota löysinkin, ja josta olen äärimmäisen ylpeä sekä kiitollinen.
Kuvauksissa on taas käyty eli viime maanantaina, ja tulokset oli paremmat mitä oletin – tautitilanne suht ennallaan, ei tapahdu mitään kummallisuuksia. Oikeasta keuhkosta näkee, että se yrittää edelleenkin (näinkin pitkän ajan jälkeen) toipua keuhkokuumeesta. Ja siksi en olekaan täysin päässyt kortisonista eroon, vaikka oon yrittänyt lopettaa sen noin 7-8 kertaa. Keuhko vaan krakaa jossain 6 tai 7 päivän kohdalla, jos olen täysin ilman. Ja olin vielä saanut sen 2,5mg – 0mg – 2,5mg eli vain joka toinen päivän otan ihan kärpäsen kakan verran kortisonia, 2,5mg on aivan mitätön määrä. Mutta näköjään kroppa tarvii senkin.. Parempi kuvaustulos siis kuin odotin, koska oon taas erittäin aggressiivisen kutinan kourissa, josta tiedän että jotain syöpäsolutoimintaa on varmasti meneillään, sehän mulla on ollut Nivon kanssa 3 vuoden taipaleella se merkki, että on aktivoitunut uudestaan. Vaikkakin erittäin mikroskooppisella tasolla, koska se ei näy edes kuvissa. En ole suostunut syömään kuin max. 10mg annosta kortisonia, ja silloinkin jo alkaa hikoilu ja kuumottelu, jonka ansiosta raavin itseäni vieläkin enemmän, eikä tuo annostus ainakaan millään tapaa hillitse kutinaa, joten sen tarvitsisi olla enemmän, ja mä rupean hajoamaan 15mg ja sitä suurempien annosten kanssa ihan täysin, arjesta tulee ihan helvettiä. Nyt sitten yritetään lähestyä asiaa toiselta kannalta, neuropaattisella lääkkeellä joka edes vaimentaisi pintaherkkyyttä. Vaikka se on lääke jonka tehoa tarvii ns. kerryttää ajan kanssa, mutta itse olen kokenut hyötyväni siitä jo heti aloittaessa, eli nyt on 3. päivä meneillään. Väsyttävä vaikutus Gabrionilla on, mutta se on vaan tervetullutta, mulla ei mitkään kovatkaan allergialääkkeet väsytä ollenkaan, ja sen ahdistavan kutisevan olon kanssa ei kyllä yhtään haittaa vähentää kierroksia. Iho on toki aika rankassa kunnossa, koska olen raapinut sitä kuin riivattu. Vaikka lutraan samaan aikaan kortisonivoiteella sekä perusrasvoilla, mutta se ei riitä, mutta jospa tää Gabrion toimisi, niin pystyisin hoitamaan ihoni taas ok kuntoon, enkä olisi yltäpäältä mustelmilla kun painelen ihoani kun yritän olla raapimatta – mulla on sormeenpään kokoisia mustelmia PALJON.
Ehkä jätän tämän kuulumisien kertomisen toistaiseksi tähän, jotenkin alkaa ahdistaa ja kutittaa kun miettii näitä enemmänkin, varsinkin yksin ollessa. Olen siis ihan fine, ja erittäin fine olosuhteisiin nähden, mutta onhan tää mun elämä ylipäätään erittäin paljon myös psyykkistä jaksamista kysyvää. Perspektiivin muutos, asioiden priorisointia sekä toisten asioiden merkityksen menettäminen on pistänyt taas koko maailman ihan hujan hajan, hyvässä sekä huonossa. Mutta ehkä höpöttelen siitä toisella kertaa, menen katsastamaan miten mun uunikasvikset voi (nyt olen vaiheessa, jossa yritän siirtyä vegen kautta vegaaniksi – mutta yritän olla itselleni armollinen enkä vaatia siinä heti “täyttä onnistumista” vaan hitaasti, jotta saisin tästä pysyvän elämänmuutoksen. Eettisistä (maapallon tuhoaminen; ilmastonmuutos sekä eläimet) ja terveydellisistä syistä haluan pistää koneistoon parempaa polttoainetta, voida paremmin kaikin puolin, ja tehdä oman osani muutoksen kannalta tässä maailmassa, vaikka ehkä nyt on jo myöhäistä koko maapallolle.. mutta, teen oman osuuteeni.))
“Dear cancer.. fuck you” -postaus sai aika paljon reaktioita. Kun kirjoitin sitä, muistelin mitä oli tapahtunut minäkin vuonna, tai kun menin sekaisin laskuissa, välillä oli todella kurkkua kuristava olo, paha olo. Mutta sen kaiken oli päästävä ulos musta. Enkä voinut kirjoittaa sitä positiivisemman sävyistä postausta, jota olin aikaisemmin suunnitellut, koska tämä asia vain pulpahti pintaan ajatuksissa kerta toisensa jälkeen. Miksi tällä kaikella on nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, dramaattisempi vaikutus muhun.. johtuu siitä, että mulla on nyt niin paljon rakasta menetettävää. Aikaisemmin olen ajatellut, luullut että näin olisi ja tottakai se siinä vaiheessa, hetkessä, tuntuukin siltä. Nyt kuitenkin mun elämässä on ihmisiä, asioita joiden menettämistä oikeasti pelkään. Osittain siksi että tässä paukutellaan jo 10. vuotta, joten huolestuminen siitä, kauan kroppa jaksaa ja miten menee syövän uudelleen aktivoitumisen kanssa ajallisesti. Erään lääkärin ilmauksen mukaan, “onpa ihanaa nähdä 10 vuotta hodaria sairastava vaihteen vuoksi vielä elossa”. Osui ja upposi.
Tämä postaus ei nyt kuitenkaan käsittele yllä olevia asioita, vaan asioita joita teen tai olen ruvennut ottamaan enemmän selvää kiinnostuksen kanssa, joiden johdosta voisin tässä hetkessä sekä pidemmällä tähtäimellä voida paremmin.
Olen vähän aikaa sitten jossain, varmaankin instassa, sivunnut lauseessa että olen ottanut selvää, lueskellut ja katsellut dokkareita liittyen ruokavalioon, millä voisin auttaa kroppaani jaksamaan paremmin, ja miten se kaikki auttaa mieltäni voimaan paremmin. Ruokavalio kiinnostukseen liittyy myös eettisiä näkemyksiä, jotka avartaa muihin asioihin kuin vain omaan ruokavalioon.
Kaikenlaiset dokkarit on aina ollut mun kulutuslistalla, mutta nyt äärimmäisen kovassa kulutuksessa ne tietenkin olivat, kun jouduin jäämään kuntoutus/kesälomalle, ja aikaa oli käsissä yhtäkkiä todella, todella paljon. En jaksanut katsella mitään hömppää, vaan katselin useita tunteja dokkareita jotka sivusivat terveyttä ja terveydenhoitoa, maailman politiikkaa, maapallon räjähtävä ylikansoitus, ruoan tehotuotantoa, luonnon tuhoa ja villien eläinläjien sukupuuttoa tai lähellä sukupuuttoa, erilaisia näkemyksiä ruokavalioista eettisistä näkökulmista sekä yleisen terveyshuollon ammattilaisten sekä toisin ajattelijoiden näkökulmista, osittain elämänkerrallisia tarinoita hyvin erilaisista ihmisistä jotka olivat tavalla tai toisella tehneet suuria elämänmuutoksia oli se sitten raitistuminen, ruokavalio, kehon- ja mielenhuollon löytäminen kuten esim. meditaatio, täysi uran vaihto jne jne. Lista on pitkä, rupeaa HBO ja Netflix olla koluttuja dokkarien osalta.
Sinänsä huomaan aika yleisen kuvion, että jotain radikaalia tai dramaattista tapahtuu ihmisen elämässä, joka saa tämän tarkastelemaan omaa elämää, jotain sen osa-aluetta tarkemmin, ja ehkä saa sen sysäyksen tai inspiraation tehdä muutoksia, joita on joko aikaisemmin pohdiskellut, tai nyt herännyt siihen hetkeen että on aika toimia. Jos nyt puhutaan ruokavaliosta, niin mun on vuosien varrella vaihdellut ja usein on ollut pakko syödä sitä, joka pysyy sisällä, mitä pystyy syömään. Eli on ollut hoitoihin liittyvää ruokailua, sekä vähän myöhemmin IBS:in tullessa kuvioihin ja varsinkin alkuvuosina dominoidessa rankasti syömisiä ja suoraan sanottuna alistaessa tahtoonsa. IBS on onneksi rauhoittunut sitten pahempien aikojen, ja olen oppinut reagoimaan ja kontrolloimaan sitä, vaikkei sitä kausittain voikaan 100% kontrolloida välttämättä yhtään millään.
Vuosia sitten aloin siivoamaan jatkuvasta käytöstä eri viljoja, ja onhan se helpottanut vatsan tilannetta tarpeeksi merkittävästi. Käytän itse enää vaan 100% kauraa, ja mielellään vielä gluteenitonta. Mutta pystyn rajoitetusti syömään muita viljoja, eli en poksahda samantien jos syönkin vaikka leivän, jossa on vehnää. Välttelen kyllä ruista, vaikka niin rakastin sitä vuosia enenn IBS:iä, mutta se on vaan liian karkeaa mun vatsalle, se rankaisee. Ja olen syönyt normipizzaa, normi hampparia, mutta kyllähän niistä saa vatsan turvonneeksi – sekä turhia, köyhiä kaloreita. Ja ruokakooman. Tällä hetkellä olen taas alkanut uudestaan säännöllisesti “leipomaan” oman 100% kauraleipäni, joka yksinkertaisuudessaan on kauraleseitä, vettä, neitsyt oliiviöljyä, suolaa (pääsääntöisesti käytän Herbamarea eli yrttisuolaa) ja leipäsiirappia (jossa tosin vähän gluteenia, huomasin vasta myöhemmin käytön yhteydessä vaikka muka syynäsin kaupassa tarkasti -_- ), sekä muuta mitä leivon sekaan, kuten nyt aina pellavansiemenrouhetta, ja vaihtelevasti siemeniä, kasviksia kuten porkkanaraastetta tai sitten erilaisia juustoja. Tätä leipää teen myös siksi, että se on nopea eikä vaadi minkäänlaista nostatusta, ja halusin hiivattoman leivän. Valmistuksesta tarjoiltavaksi ajallisesti menee yhteensä 30min.
Resepti, 1 pellillinen - suurpiirteinen, riippuu myös siitä mitä leivot sekaan!
10 dl kauralesettä 5 dl vettä ½-1 dl öljyä n. 1 rkl leipäsiirappia suolaa ja/tai muita mausteita (käytän yrttisuolaa eli Herbamarea) (1-2 dl pellavansiemenrouhetta, huom! vaikuttaa koostumukseen eli saatat tarvita enemmän vettä sekaan!)
Uuni 225 astetta, kaikki ainekset sekaisin, sitten levitä koko pellille mahdollisimman tasaisesti. Jos haluat vähän ohuempaa leipää tai jopa näkkäriä, niin tee pienempi määrä taikinaa, ja samaan tapaan levitä mahdollisimman tasaisesti. Muista tässä tapauksessa tarkkailla paistumista enemmän, ettei ohuuden vuoksi kärähdä. Muuten valmistumisaika uunissa on 20min.
VHH-ruokavalio eli hiilareita rajoittava, on ollut sellainen mitä olen vaihtelevasti enemmän tai vähemmän noudattanut tässä vuosien varrella, mutta vaihtelua sen tarkkuudesta on voinut olla suuri, eli välillä ei melkeinpä mitään rajoituksia hiilareitten suhteen. Ja kyllähän sen olossa sekä ulkomuodossa huomaa. Ja varsinkin pitkän sairaalajakson jälkeen, sillä sairaalaruoalla, olo oli kuin jäätävällä möhköfantilla. Eikä kortisonin popsiminen auta asiaa yhtään, vaan pahentaa. Tän kaiken näkee edelleen mussa, vaikka nyt kortisonin kanssa ollaan päästy 5mg/vrk annokseen, ja ihan pian voin jättää sen kokonaan pois. Mutta kortisonin vaikutuksesta niin pitkästä syömisajasta sekä sen suurimman lähtöannoksen ollen varsin iso, kestää aikansa ennenkuin siitä palautuu. Kasvoissa on edelleen kortosonipöhötystä, vaikka se onkin pahimmasta jonkin verran laskenut. Ja maha on kuin korispallo. Onneksi ei ehtinyt kehittämään “härän niskaa”.
VHH- tai ketoruokavalio ei kuitenkaan musta tunnu loppuelämän, kunnolla ravitsevasta, hoitavasta eikä eettiseltä ratkaisulta. Kasvisruokaa kohtaan on ollut lisääntyvää kiinnostusta jo muutaman vuoden, mutta koska olen laiska kokki, niin se on jäänyt hautomaan taka-alalle kotiruoan suhteen, raflaan mennessä kun saa valmiin annoksen eteensä tai on ollut jokin tapahtuma, palaveri tms. ihmisten kokoontuminen johon on tuotu tarjoiltavia, niin gluteenittomat ja vegaaniset ovat kiinnostaneet. (ja siis 90% gluteenittomalla ruokavaliolla olin v. 2016) Vegesuuntaan oon tässä ollut matkalla jonkin aikaa, valitsemalla vegeä jos on tarjolla, lisäämällä itse entistäkin enemmän kasviksia ja marjoja, ruvennut hiljalleen vähentämään lihan määrää.
Mutta mulle henkilökohtaisesti alkaa valjeta, että ruokavaliollisen suurimman hyödyn yli vegen, olisi kuitenkin vegaani. Eli myös maitotuotteet ja kananmuna pois. Näistä eka on vaikein, koska mä rakastan juustoa. Leivän päältä on ollut todella helppo jättää broitsu- tai kalkkunaleike pois, mutta juusto.. oh damn. Laktoosittomat maitojuomani oon jonkin aikaa sitten vaihtanut takaisin kauraan, soijaan ja manteliin. Marjoja saadakseni takaisin ruokavalioon söin turkkilaista jogurttia kun pohdin VHH:ta, mutta kun kuitenkin oon laktoosi-intoleranssinen (laktoosi-intoleraatikko? mikä on oikea termi näin taivutettuna? :’D) ja iso osa maailman populaatiosta on myös, mutta Suomi on erittäin iso maitotuotteiden kuluttaja – mutta miksi? Miksi mä jatkaisin maitotuotteiden kanssa, tai ainakin käyttäisin erittäin rajoitetusti, laktoosi-intoleranssini takia sekä eettisesti: miksi mä haluaisin juoda tai syödä vasikalle eli vauvalehmälle tarkoitettua kompaktia maitoa? Jota emolehmä, tai mikä tahansa muu maitoa tuottava nisäkäs, tuottaa jälkikasvulleen, joten sen täytyy olla voimakkaasti kasvua tukevaa ruokaa. Maidosta saa kalsiumia, mutta sitä saa myös muualta. Eikä ihminen oikeasti tarvitse välttämättömästi eläinproteiineja, jotta saisi päivittäisen proteiinitarpeen täytettyä. Ja karjan tehotuotanto lihoiksi sekä maidon lähteenä, miten se kaikki toteutetaan.. kammottavaa.
Oon ollut kuten valitettavan iso enemmistö ihmisistä, jotka joko eivät ota selvää tai ovat ottaneet selvää/saaneet jotenkin tiedon, mutta: työntäneet päänsä takaisin puskaan, ja syönyt naudan- ja possunlihaa, sekä kalkkunaa ja kanaa. Myös kalaa ennenkuin mystisesti tulin sille allergiseksi muutama vuosi takaperin. Vapaasti kasvavat lehmät, possut, kanat, kalkkunat, kalat joita ei ole pumpattu täyteen kasvuhormoneilla ja antibiooteilla, ja ruoaksi on annettu niille luontaisesti kuuluvaa ruokaa eikä esim. maissia tai soijaa (grass-fed vs. grain fed), kuten raa’assa tehotuotannossa tehdään koska ne lihottavat eläimet ennätysajassa isoiksi eli teuraaksi, vain vähän kohentaa tilannetta. Mutta taas eettisesti maapallon ja ilmastonmuutoksen kanssa, ja kuinka paljon luontoa tuhotaan eläinten tehotuotantokasvatuksen vuoksi, niin se taas on aivan järkyttävää. Eläinproteiinit ja liha ei ole ihmiselle välttämättömyys, oltiinhan aikojen alussa pitkälti keräilijöitä eli kasviksia, marjoja, sieniä, pähkinöitä jne, ja toki myös liha tuli kuvioihin, mutta silloin ei ollut tällaista megaluokan teholuokan farmaamista eikä eläinten tehokasvatusta teuraaksi, ja varsinkaan niitä kaikkia GMO-modifoituja tuotoksia joita syötetään niin teuraseläimille kuin ihmisille, ja niiden seuraamukset ovat kiistanalaiset. Ne ei vaan ole luonnollisia. Koko maapallon ihmiset, rikkaista köyhiin, saataisiin helposti ruokittua sillä kaikella ruualla, mitä nyt syötetäänkin karjalle, jotta “hyvinvointimaissa” voidaan syödä lihaa yltiömäisen paljon. Jolloinka myös luonnon tuhoaminen, metsien hakkuut jotta saadaan lisää tilaa karjan tehotuotannolle, voitaisiin lopettaa, ja antaa luonnon parantua ja palata, ja samalla natiivit villit eläinlajit saisivat elinalueensa takaisin, ja harmooninen ekosysteemi voisi paremmin. Ja ilmastonmuutoksen hälyttävä tilanne saataisiin ehkä edes pysähtymään, tai edes hidastamaan tahtiaan. Karjan metaanipäästöt on suurin syy ilmastonmuutokselle, ja sen kriittiseksi edistyvälle tilanteelle. Ja USA kiukuttelee vastaan Trumpin puolesta, joka on haastatteluissa ilmaissut, ettei usko ilmastonmuutokseen, ja että jenkeissä muka on kaikista puhtainta ilmaa mitä sen historiassa koskaan on ollut ja tämän vuoksi ei heidän tarvitsisi sitoutua mukaan vähentämään myrkyllisiä päästöjä – NOOOT. Trump on huolissaan mahdollisesta 25% tuotannon ja menekin menetyksestä eri teollisuuden alueilla, eli tässä puhutaan taas vaan rahasta, ja sen ahneudesta. Hohhoijaa..
En väitä nytkään tietäväni kaikkea mahdollista, mistään näistä asioista mitä tässä postauksessa mainitsen, mutta tiedän enemmän kuin ennen, ja tiedon halu on vahva.
Tää postaus alkaa uhkaavasti pidentyä kilometrin mittaiseksi, mutta jospa summaan lyhyesti mitä tällä hetkellä teen itseni hyväksi: vähennän lihaa enemmän ja enemmän, myös maitotuotteet sekä kananmunat – haluan opetella tekemään maittavaa ruokaa itselleni ja tehdä parempia valintoja, lajittelen roskani paljon tunnollisemmin oikein, olen kiinnostunut ja haluan tietää lisää mind, body & spirit -kokonaisuudesta oman hyvinvoinnin edistämisenä, haluan antaa itselleni parhaimmat työkalut oman hyvinvointini edistämiseksi, joka käsittää useampaa elämän osa-alueita – on vain lähettävä liikkeelle, little by little. Aloittelen myös vapaaehtoisena paikallisessa eläinsuojeluyhdistyksessä, eli haluan tehdä lisää hyvää, parhaan jaksamiseni mukaan.
Heitän lopuksi vahvan suosituksen Feel Rich -nimiselle dokkarille (löytyy Netflixistä!), joka liittyy vahvasti terveyteen, ja juurikin mind, body & spirit -kokonaisuuden oivaltamiseen, ja miten huonot elämäntavat ovat vieneet monen hengen (tässä dokkarin teossa on ollut mukana paljon jenkkiläisiä rap-artisteja) aivan liian nuorena, joko diabeteksen komplikaatiot tai sydän infarkti niinkin nuorella kuin 32-34v. – aivan järkyttävää! Mun mielestä paljon ajatuksia herättävä dokkari.
Traileri painottuu enemmän mukana oleviin artisteihin, mutta dokkari sisältää paljon muutakin, terveydellisiä asioita, urban farming -ilmiöstä ja miten se auttaa köyhiä yhteisojä kaupungeissa syömään terveellisemmin sekä opettaa, miten omaa ruokaa voi kasvattaa, miten ehkäistä kriittisiä terveysongelmia joita jenkeissä nyt on eli diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, kolesteroli, syöpä jne.
10 vuotta. 3 relapsia. 2 feikkiä puhdasta CT:tä. 1 keuhko jäljellä. 2 kertaa hiukseni menettänyt ja uudelleen kasvattanut. 2 äärimmäisen vakavaa vähälti piti -kuoleman tilannetta. → Kummatkin vähältä piti -tilanteet olivat vakavia keuhkokuumeita. Lukematon määrä päiviä ja öitä kolmessa eri sairaalassa. 2 uutta vakavaa ruoka-aineallergiaa, joita ei pysty selittämään kuin syöpähoidoista johtuneita vaikka en ole koskaan käynyt läpi allogeenistä tai autologista kantasolusiirtoa. Päälle tusina erilaisia syöpälääkkeitä. 5 vuotta suunnilleen työkyvyttömyyseläkkeellä. 5 vuotta myös suurinpiirtein opiskelua, jonka päätteeksi olisi 2 tutkintoa (nro 2 vielä kesken). 3 opiskelupaikkaa, joista olen joutunut luopumaan. Ainakin pari tusinaa nukutuksia. Aivan hirvittävä määrä erilaisia toimenpiteitä. Reilu tusina akuuttia ensiapukäyntiä. Vajaa tusina ei-niin-akuuttia ensiapukäyntiä. 2 ambulanssikuljetusta (mutta vain kahteen vakavaan allergiaani liittyen). Noin kymmenisen kappaletta isompia, merkittäviä leikkauksia. →noin 5 kertaa isompaa kuntoutusta leikkauksien jälkeen. Sädehoitoa maksimirajoilla vasemman keuhkon ja kyljen osalta. Yhteensä 2 ajanjaksoa ilman hoitovaihtoehtoja, nro 2 meneillään tällä hetkellä. 2 vuotta kuntoutuksessa, 3. vuosi hyväksyttiin juuri. 2 syövälle menetettyä ystävää, tusina tuttuja. 5-6 vuotta vapaaehtoistyötä syöpäyhdistysten parissa. 1 palkkaduuni jakso syöpäyhdistyksellä media-assarina ja kokemusasiantuntijana. 3 kappaletta virallista puhujan roolia syövän sairastamisesta nuorena aikuisena. →lukematon määrä vähän suunniteltua tai spontaania puhetta aiheesta Vajaa kymmenisen lehti-, nettisivu- ja radiohaastattelua. 2 taholle antanut syövälle kasvot julkiseen käyttöön materiaalina.
Pieni tauko. Ja juhannuskin. Rauhallinen kaupunkijuhannus, joka meinasi
hyvää ruokaa, rannalla piipahdusta – itse tosin vain kahlasin koirien kanssa,
jotka suureksi yllätykseksi lähti kahlaamaan ja vähän uimaankin ominpäin, ja
Leo olisi varmaan uinut pidemmällekin poikkiksen perässä jos olisin uskaltanut
antaa mennä. Pienempänä nää kaks ei välittänyt uimisesta lainkaan, ja nyt
kävelivät perässä järveen, hassua.
Oon tässä välissä niin paininut nukahtamisvaikeuksien kanssa, että
kirjoittaminenkin on tuntunut haastavalta tai jopa epämiellyttävältä
ajatuksena, koska tuntuu että aivot on vain täynnä sekalaisia pätkiä
ajatuksista ja väsymyksestä. Tai tavallaan väsymyksenä puutteesta(kin), kun aivot
eivät vaan ole millään halunnut sammua silloin kun pitäisi. Toki myös on
ulkoisia tekijöitä, kuten valoisuus ja lämpötila. Ajattelen osan olevan
psyykkistä, koska rupesin nukkumaan huonommin kun ”palasin takaisin” omaan
kämppääni koirien kanssa. Mutta sitten nukuin tämän jälkeen huonosti myös
poikkiksella. Nyt tosin saan taas nukuttua, loppuviikosta alkoi helpottaa, en
jäänyt valvomaan pitkäksi aikaa, tai horrostamaan. Kirjan lukeminen sängyssä
selkeästi auttaa. Ja pitäisi vain mennä aikaisemmin sänkyyn, jos nyt ei heti
nukkumaan niin sitten lukemaan kirjaa, rauhoittumaan. Toisinaan on pää niin
täynnä ajatuksia, että huomaan olevani vielä 2 aikaan yöllä pystyssä niitä
miettimässä, tai kirjoittamassa ylös (ihan itselleni, lähinnä). Nukkumisen
taito on jännä juttu. Onneksi nyt saan taas unta, ja jos vaan saa rauhassa
nukkua niin saan ainakin sen 7h kasaan, jopa enemmän, aivot saa taas tarpeeksi
unta.
Varmaan kortisoniannoksen pienentämiselläkin on ollut näppinsä pelissä. Nyt
kun se on kuitenkin pystynyt tasaisesti ok:na 15mg:n annoksella, lähden
kokeilemaan 10-15-10mg annoksien vuorottelua. Alle 20mg annoksella ja kun
siihen tottui, on kaiken kaikkiaan ollut parempi olla ottaen huomioon kortisonin
sivarit. Ja keuhko on jaksanut hyvin tällä kertaa, ja olen muutenkin päässyt
liikkumaan enemmän. Google Fit huutelee puhelimesta kannustuksiaan ja
saavutettuja tavoitteita, ihan kivan motivoiva sovellus josta saa kaikkea kivaa
tietoa siitä, mitä on kunakin päivänä tehnyt. Kunnallisen fysioterapian
puolesta saan nyt myös käydä kuntoutuksen kuntosalilla asiakkaana, ja se on
todella, todella edullinen. Sali itsessään nyt ei ole mikään ihmeellinen,
kunnallinen kun on, mutta basic jutut löytyy joilla mä pärjään, kun muutenkin
tarvii aika kevyesti lähteä liikenteeseen. Ja yritän pitää sen mielessä, että
huhti-toukokuussa vielä opettelin kävelemään uudestaan, tuettuna ja ilman
tukea. Ja nyt aloittelen salilla käymistä, jaksamisen mukaan. Joten unohtuu
tosi helpolla, kuinka huonossa ja alkeellisessa kunnossa olen ollut, ja nyt
taas keksin eri tapoja miten päästä liikkumaan. Mutta on tän kunnon kanssa
paljon tekemistä, tulee aina olemaan. 1 keuhko, krooniset selkäkivut, fyysiset
traumat, mielen vaikutus jaksamiseen. Niinä päivinä kun jaksaa lähteä
liikkumaan, varsinkin kun ei millään jaksaisi mutta lähtee siitä huolimatta,
niin tuleehan siitä hyvä fiilis.
Tänä aamuna en tosin jaksanut herätä aamulabraa varten, vaan laitoin herätyksen pois ja nukuin vähän lisää. Menen sitten huomenna, kun ei ole akuutti, loppuviikolle TAYSia varten. Päätin että yritän aktiivisesti stressata vähemmän asioista, ja se sai luvan alkaa tästä aamusta.
Ennen kaikki mindfullness, “self help” hommat ei oo ollut mun juttu, en ole oikein saanut mitään niistä irti, mutta nyt ne on ruvennut kiinnostamaan, ehkä myös siksi että on tullut sellaista matskua vastaan, joka herättää just mun kiinnostuksen. Ei mitään perus “kuvittele itsesi meren rannalle, ja hengittele ilmaa” vaan enemmänkin.. ajateltavaa, eri tapoja kokeilla saavuttaa oma mieli ja muuttaa sen suuntaa, mitä tulee rentoutumiseen ja rauhoittumiseen. Kirjallisuutta, dokumentteja, niitä on kulunut paljon nyt loman aikana. Nämä menee käsikädessä inspiroivan ja omien unelmien etsimisen sekä luomisen kanssa, miten saavuttaa, miten jalostaa niitä. On pakko miettiä sellaisen elämän rakentamista ja ylläpitämistä, joka ei ole liian stressin täyteinen ja kiivas vauhdiltaan, koska tuntuu siltä että liian intensiivinen elämänmeno heittää kapuloita rattaisiin, ja kirjaimellisesti pakottaa pysähtymään. Paljon pohdittavaa.
Päälle 2 kuukautta kun pääsin pois sairaalasta, siihen vähän reilu kuukausi päälle eli pyöreästi 3,5kk kun terveys alkoi salakavalasti reistailla, maaliskuun puolen välin jälkeen ja ennen kuun vaihdetta olin jo sairaalassa, pysyvästi.
Mitkä on ajatukset nyt?
Luotto omaan pidemmän ajan jaksamiseen on täynnä halkeamia. Täynnä epäilystä. Ei yksinomaan terveyden menettäminen joka käsittää syövän, vaan sellainen.. isompi kokonaisuus, se kaikki mistä elämä kullakin yksilöllä koostuu. Se ilmaus, ajatus että “kun on saanut jotain parempaa, on vaikea palata entiseen/huonompaan” voisi jotenkin kuvailla juuri tämän hetken ajatuksia, koska visioin tämän kesän niin erinäköiseksi, että suoraan sanottuna vituttaa ihan helvetisti tää kaikki. Ja se on konkreettisesti enemmän se oma minä-kuva, ei vain kaikki asiat joita olin suunnitellut tekeväni, niitä voi tehdä myöhemminkin vaikka sekin ärsyttää, mutta ne on vaan asioita. Mutta se, miltä musta sisällä tuntuu, se on se minkä olen toistaiseksi menettänyt, sen fiiliksen että kyllä mä pärjään, mulla on taitoja, mulla on väliä, oon paljon muutakin kuin parantumaton syöpäni, oon enemmän “kuin vain kiinnostava tarina”.
Nyt kun olen huimat muutaman päivän asunut omassa kämpässäni, koirien kanssa, huomaankin olevani ahdistunut tästä. Tykkään itsenäisestä ajasta, olen aina tykännyt ja tarvinnut sitä paljon, mutta se aika mitä vietin itsekseni kun asuin poikkiksella, ja tämä kävi normaalin tapaan töissä, selvästikin riitti mulle. Koska nyt taas kun olen omassa kämpässäni, eikä päivän päätteeksi tänne “palaa kukaan” itseni lisäksi, tuntuukin kaikki tosi harmaalta. (meidän kummankin lemmikit ei vielä ainakaan toistaiseksi voi olla samassa tilassa, eli en voi ottaa niitä mukaani poikkikselle)
Kortisonin pahimmat sivarit, joka oli esim. se ylenpalttinen hikoilu, on alkanut helpottaa. Syön nyt joka toinen päivä 20mg, ja toisena 15mg eli vuorottelen. Toistaiseksi ei ole vaikuttanut negatiivisesti keuhkoon, joka on tosi hyvä asia. Nukun myös enemmän, vaikkakin olen myös päivätasolla tarkasteltaessa väsyneempi, joka kielii siitä että kortisoniannosta ollaan ajamassa alaspäin, ei olekaan niin aktiivinen tai jopa hyperolo enää. Nukun jonkinlaisia päikkäreitäkin, en kunnon unta mutta jonkinlaista horrostamista. Vaikka olossa muuten huomaa jähmeytenä tai ihan väsymyksenä että kortisonin annos taas laskee, niin silti pulssi edelleen hakkaa turhan kovaa, joka myös vaikuttaa siihen että tuntuu hermostuneelta jatkuvasti, vaikkei välttämättä olisi mutta sen sydämen hakkaamisen yleensä liittää hermostuneisuuteen, ahdistukseen, pakene tai taistele -tilaan. Oon aina tuntenut sydämen sykkeeni herkästi, ja olen välillä siihen syönyt betasalpaajiakin kun se on ollut niin rajun tuntuista, häiritsevää. Että saisi sekin nyt vähän rauhoittua, kun muutkin sivarit vähän tasoittuvat intensiteetiltään. On meinaan vinoutuneen koomista olla ruokakaupassa maitokaapilla, miettiä otanko turkkilaista vai kreikkalaista jogurttia, ja sydän takoo ihan kuin jossain kauhuleffassa. Ei se jogurtin osto meinaan ihan niin jännää ole, että pitäisi sydämen hakata kuin viimeistä päivää :’D
Karvalapset ovat siis takaisin luonani Jyväskylässä. Kyllähän niitä oli ikävä! Mutta nyt toistaiseksi taas vähän vaikeuttaa poikkiksen kanssa yhteistä aikaa, toivottavasti saataisin pian karvalapset tutustutettua toisiinsa niin, että kaikkien kolmen olisi hyvä olla samassa tilassa ilman stressiä. Kummankin karvalapset on meille kummallekin tärkeitä, joten unelmahan on meistä kaikki yhdessä ns. perheenä. Poikkiksen kissa on kovasti mulle lämmennyt erityisesti mun siellä asumisjakson aikana, koska vietettiin paljon aikaa kaksin. Tämä on hitaasti lämpenevää sorttia, joten jos tämä ottaa sut omakseen, niin se on äärimmäisen iso kunnia jonka Queen Kittyltä voi saada 😀 Mun koirat kun taas ei ronkeloi kenenkään kanssa, kaikki on potentiaalisia kavereita, samantien, varsinkin jos tuo mukanaan lelun ja luita, niin ne on ihan valmista kauraa!
Eilen “päättyi” yhteiselo, eli viime yö oli viimeinen jonka vietin ns. asuen poikkiksella. Ehdimme siis asua yhdessä noin puolisentoista kuukautta, joka oli alunperin tietenkin järkevin järjestely sairaalajaksoni jälkeen, kun tarvitsin kotona vielä jonkin verran apua erinäisissä asioissa, kun kuntoutin itseäni. Nyt olen jo hyvän aikaa ollut itsenäinen, enkä tarvitse apua oikeastaan mihinkään, ainoa mikä saattaa tulla eteen, on mun kävelytahti jolloin joudun pyytämään, ja joskus vähän karjaisemaan, että älä kiidä noin kovaa vauhtia siellä! 😀
Tulee kyllä ikävä sitä yhteistä ajan määrää, joka yö mennään yhdessä samaan aikaan sänkyyn, useimpina aamuina herätään yhdessä, ja ennen poikkiksen töitä on jonkin verran aikaa viettää aikaa yhdessä. Nyt se aika vähenee, tietenkin. Ikävä ei kuitenkaan tule yksiössä asumista, vaikka poikkiksen kämppä on avara ja iso yksiö, eli kyllä sinne kaksi ihan mahtuu mutta tottakai kun asunto on hänen, niin siellä on kaikki hänen tavaransa, kun taas mun on omassa asunnossani, ja olen sitten jotain tuonut mukanani hänen luokse. Munkin kaksio, jotka ovat siis verrattain pinta-aloiltaan aika samanlaisia, ei riittäisi oikeasti kahdelle asuttavaksi, pitäisi olla enemmän neliöitä ja vähän parempi pohjaratkaisu myös.
Nyt sitten on missiona jatkaa meidän karvalasten tutustumista toisiinsa, kun tuon tosiaan vihdoin koirani kotiin tänä viikonloppuna vanhemmiltani, sitten sairaalajakson. Se helpottaa paljon yhteisen ajan suhteen, jos saadaan naperot rauhaisasti samaan tilaan. Mun koirat ei ole moksiskaan ja ovat avoimen uteliaita, mutta poikkiksen kissa saattaa stressaantua, joten tarvitsee pienin askelin edetä, ja osoittaa että hänellä on edelleen valta reviirillään – ja että mun koiria saa kyllä komentaa, oppivathan vähän laskemaan innostuksen kierroksia, kaksi pahvipäätäni! Tarkoittavat hyvää ja ovat ystävällisiä, mutta välillä aivan liian innokkaita, niin täytyy vähän toppuutella näiden draivia.
Hyppäsin eilen taas bussiin JKL-TRE välille, TAYSiin tapaamaan omalääkäriäni kuten kirjoitin edellisessä postauksessa. Sen jälkeen suunnattiin Särkännniemen Koiramäen eläinpuistoon, jossa siskontyttö pääsi ihmettelemään kaiken karvaisia eläimiä sillä ihanalla lapsen riemulla. Mahtavaa päästä viettämään aikaa pikkuneidin kanssa, aina on niin kova ikävä vaikka ollaan viime aikoina nähty todella usein, välissä ollen max 2 viikkoa. 3-vuotiaan kanssa voi jo tehdä vaikka mitä, jutella vaikka mistä, ja tämä tuntuu aina melkein poksahtavan onnesta kun kuulee että Nora-täti on tulossa taas Tampereelle, ah ♥
Illalla sitten ehdinkin näkemään ystäviä, joita en ole nähnyt todella pitkään aikaan suurinta osaa, ja tämä sairaalaepisodikin tässä välissä. Aika tuntui vaihtavan turbovaihteelle kun päästiin yhteen eikä höpötyksen määrällä näy loppua. Tuntui erityisen hyvältä että kaikki höpöttää samaan tapaan kuin aina ennen, ja on sellainen fiilis ettei tässä välissä olisi ollutkaan pidempää jaksoa, jolloin ei olla nähty eikä vaihdettu yhtä aktiivisesti kuulumisia. Ja he jaksoivat tsempata mua jaksamaan tämän kortisonirallin kanssa, kun on niin tukala olo näiden sivareiden kanssa, ja on todella turvonnut possu olo.
Tänään aamusta oli suunta kohti Stadia, Sylvan nuorten aikuisten iltapäivää viettämään. Siitäkin on aikaa kun viimeksi olen nähnyt meidän projektitiimiä, kun tuli sairastelujakso sekä kun välimatka on nyt pidempi kun muutin Jyväskylään asti. Mutta nyt kun pystyi kombottamaan viikonlopun Tampereellakin vierailuun, koska huomenna on vielä sitten serkun ylppärit ennenkuin illalla istahdan jälleen bussin vietäväksi Jyväskylään, koirat mukanani.
