”Slo-mo” & osastolle paluu

Mikä on viimeisimmän osastolla kiidätyksen tarkempi syy ja tapahtumat? No, nyt pääset lukemaan juurikin siitä! Olen aloitellut tätä postausta jo aikaisemmin, joten aikaa ja tapahtumia mahtuu jo hyvän määrä sitten tämän keikan.

Mielenterveyttä taas koetellaan, ihan kuin se ei olisi muutenkin tarpeeksi ahtaalla tällä hetkellä. Jouduin palaamaan osastolle häntä koipien välissä, jälleen kerran ’lanssin kyydillä, joskin tällä kertaa onneksi vain siksi, ettemme isän kanssa keksineet muuta tapaa liikutella mua, kun omat jalat eivät kantaneet mua lainkaan, kiitos sädehoitoturvotuksen.

Jokin lonkero selvästi osui tai pullisteli itseään väärässä paikassa. Lääkärin varovainen veikkaus oli että kipua voisi seurata sädehoidon aloittamisesta, ja kotilomalle ladattiin hyvät ohjeet ja selkeästi mitä voi ottaa kipuihin. Oltiin niin perinpohjaisen järjestelmällisiä näiden asioiden suhteen, ja mulla oli fiilis että kyllä se tästä, näillä pärjään. Kyllähän sitä kotona on rankkaa silti, vaikka liikkumista pyrkisi minimoimaan. Väsytti oikein ruhtinaallisesti jo hyvissä ajoin, vaikka melkeinpä riivasi se tunne, että täytyisi voida nauttia kaikista eri asioista mitä kotona on, kun tänne niin olin kaivannut = en voisi mennä nukkumaan ihan samantien. Loppujen lopuksi nukkumaan pääsy vähän venyikin koska hajamielisenä rullailin rollani kanssa ympäri kämppää etsiessä ties mitä tavaraa, mitä kuvittelin tarvitsevani, unohdellen kaikkea jälkeeni.

Slo-mo olikin sitten aamun juttu. Heräsin jossain puoli kuuden aikaan, koska olen tietenkin osastoajassa, jolloin klo 6 aikaan suurinpirtein tullaan ottamaan vitaalit. Mikä siinä oikein on, että pitää tulla 6 aikaan herättelemään ihmisiä, varsinkin kun aamupala tulee vasta sitten 1,5-2h päästä? Ja itse niin uniomgelmaisena jolla on kamalat univelat kuitattavana.. en vaan ymmärrä, koska aamut on mulle vaan raskaita, aina ja tulee olemaan.


Mutta, slo-mo = nousin sängyssä vähän unen pöpperössä, jotenkin jähmeältä tuntui mutta tartuin rollaattoriin, joka oli ihan sängyn vieressä, ja nousin kuten tavallisestikin; vasemman kyljen kautta pystyyn. Istuin sängyn reunalla vähän kuulostelemassa sanooko selkä mitään tai jokin muu paikka akuutisti, mutta edelleenkään mitään kipuja erityisemmin. Otin rollan otteeseeni ja lähdin ponnistamaaan. Slo-mo…………… mihin ne jalat katosi? Nousun sijaan valuinkin hitaasti sängyn reunaa pitkin lattialle asti, enkä pystynyt pysäyttämään itseäni niin mitenkään. Olin muutaman sekunnin hiljaisen hölmistynyt, kunnes kosketin jalkojani, ikäänkuin ”mikä hätänä, miksi te nyt noin teitte?” eleenä. Hölmistyneisyys vaihtui huoleen. Yritin aktivoida polvia, pohkeita, mitä vaan. Varpaat kaikki liikkui normaaliin tapaan, mutta polvesta alaspäin ei sitten mikään totellutkaan. Muistin siinä samalla että olin jättänyt puhelimen melkein tyynyn alle, eli joutuisin kurkottelemaan sitä. Ja niin siinä sitten menikin, aikani riuhdoin itseäni pitkin sängyn reunaa. Mun sänky on vielä vähän standardia korkeampi, tykkään korkeista sängyistä. Nyt sitten menikin varmaan 10-15min kun kurkottelin, koska aamusta jo ennestään vuosien ajan, on se mulla sellainen pökkelö ja hitaasti heräävä, saattaa kolotellakin. Tällä combolla, eli jäykkä selkä ja näin ollen kädet yhdistettynä tottelemattomiin jalkohin.. saatoin manata kaikkea mahdollista tuon ajan. Kello tosiaan oli noin 6 aamulla, sain puhelimen kouraani ja soitin isälleni tilanteesta: ”tulisitko apuun, mä en pääse ylös lattialta, ei ole kipuja mutta jalat ei vaan tottele”.

Isä tuli vauhdilla, mutta eipä siinä tosiaan hätää ollut, ja vanhempani asuvat 400m päässä, eli tuon välin oikeasti ajaa ihan muutamassa minuutissa. Pääsin takaisin sängyn reunalle istumaan isän avulla, mutta jouduimme toteamaan että jokin muu kuljetusmetodi täytyy keksiä, miten pääsisin palaamaan osastolleni. En meinaan siinä vaiheessa vieläkään saanut varpaiden ja nilkkojen pyörittelyn lisäksi muuta irti jaloistani, ne vaan olivat fletkut makaronit. Ambulanssin kantotuoli oli ainoa jonka keksimme, ja niin täytyi soittaa toistamiseen viikon sisään ambulanssai kyyti sairaalaan. Olivat vielä samat tyypit kuin edeltävällä reissulla, joka oli se rankka kipukohtaus; vähän paistoi nyreä asenne heistä mua ja mun vaivaani kohtaan, vaikka pyytelimme ihan anteeksi. Jäi vähän ikävä maku tästä tapahtuneesta.. en todellakaan olisi halunnut ajella ambulanssan kyydissä sairaalaan, mutta minkäs teet kun liikkuminen ei onnistunut muuten, ja hommaan väkisin tarvitsi 2 henkeä; tilanne tässä valkenee kuinka vaikeaksi mun jalat olivat menneet, ei niin mitään toivoa varata painoa niiden päälle.

Lääkedosetit tulilla, montaa lääkettä käynnisteltiin kuten vaikka nesteturvotuksen helpottajia

Osastolla mut otettiin hyvin ja tehokkaasti vastaan, olen kiitellyt mun hoitajia pitkin viikkoa sekä mun superlääkäriä – he kaikki ovat tukeneet mua niin henkisesti kuin fyysisesti todella, todella paljon, perinpohjin merkityksellisesti. Asian laita selvitettiin heti sekä kipulääkkeiden tarve, jota nyt oli koska olin joutunut riuhtomaan itseäni ennen isän tuloa, ja sitten isän avulla sängylle kankeaminen. Mulla on nesteturvotus kiloja tullut lyhyeen aikaan aika paljon, enkä muutenkaan ole mikään helinäkeiju (koskaan ollut, naiselliset kurvit kyllä jotka sopivat mulle, mutta nykyään on tullut painoa koska kroppa kremppaa eikä anna liikkua tarpeeksi. En myöskään kiellä ettenkö olisi syönyt [lohtu]herkkuja sitten joulukuun tapahtuman jalkojen kanssa).

Tällaiseen mm. fysiatrian osastolta löytyvään tukityynyyn pääsin tutustumaan fyssrin toimesta, ja kylläpä muuten tuntui hyvältä nesteturvotukseen!

Jalkojen turvotuksen lepuutusta, sekä selkä pääsee myös optimaaliseen asentoon jossa ei pitäisi mikään painaa sitä, vaan saisi oikeassa asennossa rentoutua

Sädehoidolla oli näppinsä pelissä, kasvainturvotusta joka nyt sitten tökkäsi tai pullisteli jossain varmaan hermon päällä, joka sitten vei jalkojen motoriikan. Sain sitä toki takaisin kyllä samana päivänä muutaman tunnin myöhemmin ja siitä ollaan edetty nykypisteeseen; pääsin perjantaina 8.5. lähtemään kotilomalle, eli olen sairaalan kirjoilla ja petipaikka säilyy, mä itse vaan en ole paikalla. Kotiloma on loistava konsepti, jolla palata pehmeän laskun kautta kotiin, tai mun tapauksessa nyt mun vanhemmille viikonlopuksi. Nyt olen todella tyytyväinen, etten mennyt yrittämään yksinoloa samantien. Vaikka pääsen liikkumaan rollalla, niin se vie aimoannoksen voimia, joten välillä joissain asioissa vanhemmat ovat vähän jeesineet. Ja henkisesti myös tiesin olevani turvassa, ovathan he saman katon alla. Myös ihmisseura sairaalan ulkopuolelta nyt tuntuu tosi hyvältä, vaikka olenkin käynyt tosi hyviä keskusteluja lääkärini sekä hoitajien kanssa pitkin viikkoa, niin se ei silti ole sitä sellaista pikku höpölöpöläpyä sekä tietenkin muut aiheet, joista me perheenä jutellaan kun näemme, tai puhutaan puhelimessa. Mun vanhemmat, erityisesti isä, on mun ankkuri ja tuki. Siskoperheineen multa 300m, eli asun porukoiden ja siskon puolivälissä noin suurinpiirtein. Aivan korvaamatonta, arvokasta tukea ja arjen läsnäoloa (korona-aikaan nämä ohjeistukset huomioon ottaen). Näin siskoani muutama päivä sitten, ja hän on tänään tulossa porukoille erityisesti hengailemaan mun kanssa, joten odotan iltapäivää todella innoissani!

Näin kävi mun ”slo-mo” keikalla. Söi mua henkisesti pahasti, varsinkin kun 2. sädehoito annettiin mutta vasteen kehitys ei ollut ihan samanmoista kuin joulukuussa. Tämän lääkäri ja hoitajat myös huomasivat ja sitten ihan itse aloin puhumaan asiasta, psykiatrinen sairaanhoitajakin kävi. Sain purettua asioita päästäni melkein sitä rataa, mitä sinne tulikin.

Olihan mulle noita ”suosikkihoitajia” ehtinyt tulemaan, ja erityisesti heidän kanssaan juttelin isosta kirjosta asioita. Ja olen kiitellyt pitkin viikkoa näitä sairaala-arjen pelastajia. Isolta osalta heidän vuokseen pääsin sen lannistuksen selättämään, sen sellaisen ylivarovaisuuden myös; nyt täytyy mennä ja tehdä, jotta kuntoutuu.
En missään vaiheessa siis jäänyt sänkyyn jumittamaaan, päinvastoin, mutta olin henkisesti lannistunut, kiukutti, itketti, piti päästä heittämään oikein mustaa huumoria. Ja nyt, olen kotilomalla ja hyvin menee. Koputan kyllä puuta.

Oma pikku takkupeppu Leo tuli taas vahtimaan mammaa erossa olon jälkeen ❤

4 Comments on “”Slo-mo” & osastolle paluu

  1. Todella ihanaa, että olet päässyt onnistuneesti kotilomalle ja viettämään aikaa läheistesi kanssa. ❤️ Ambulanssin kuljettajat tekevät työtään, ei heiltä tarvitse pyytää mitään anteeksi. Päinvastoin, niitä palveluja voi käyttää hyvällä omalla tunnolla kun on tarve. Hölmöä ja epäammattimaista on heiltä kyllä näyttää nyrpeyttä.😳 Se on huippua, että sinulla on niin hyvä hoitotiimi sairaalassa, jossa saat käydä tärkeitä ja voimaannuttavia keskusteluja.👍 Iloa ja valoa viikonloppuusi!☀️

    Liked by 1 henkilö

    • Kyllä vain, kroppaa väsyttää mutta kyllähän sitä pitää treenata, ja tää kotiloma on aivan omiaan siinä, ja ympäristön vaihdos, ja ylipäätään perheen kanssa olo, ihan oma heräämisaika ja omat rutiinit sekä itsekseen olot (oon kuitenkin introvertti) – ei tässä juuri mistään voi oikeasti kiukutella, vaikka huomaan kyllä miten kortisoni 50mg annoksella on sen verran iso edelleen, että kyllä välillä käpy kilahtaa turhan pikaisesti :’D onneksi on enemmän voimaannuttavia asioita tässä kaikessa, niin voi unohtaa noi nyrpeät lanssikuljettajat, olkoot keskenään angsteja!

      Aurinkoista sunnuntaita sinne lähetellen, koska kun jätit kommenttia! 🙂 ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: