Turhuuden rajoilla

Ensimmäinen päivä kesäkuuta, 5 viikkoa kun pääsin sairaalasta pois. Nyt tuntuu, että siitä on jo ikuisuus, ja tämä alkava/alkanut kesä tuntuu todella pitkältä, kun yrittää katsoa eteenpäin. Koska olen sairas/kuntoutuslomalla. Ja olen ihan hiuskarvan varassa, etten sekoa tähän toimettomuuteen ja hyödyttömyyteen. Ymmärsin kotiutuspäivänä lääkärin puheista, ettei mulla olisi mitään asiaa tai kuntoa tehdä töitä, vaikka se olisi ollut pääasiassa päätetyöskentelyä toimistolla ja vieläpä osa-aikaisena vähillä tunneilla. Tämä nyt kyllä arvioi ja teki omia olettamuksia musta monessa muussakin asiassa aivan päinvastoin, että se siitä. Joku muu olisi varmasti tyytyväinen pitkään kesälomaan, mutta mulla kyllä suoraan sanottuna hajoaa pää, vaikka mitä tekemistä sitä keksisi itselleen. Kun harrastusmahdollisuudetkin näin kesäaikaan hupenee, kun toimintaa on vähemmän, ja sitten on myös monet kurssit jo täynnä koska ”sairastelin liian myöhään” eli olin liian myöhään liikenteessä etsimässä itselleni kesäharrastusta, paikat ehti jo mennä. Itsekseen voi totta kai tehdä vähän sitä sun tätä, mutta juuri nyt olisin halunnut ennemmin osallistua johonkin ohjattuun tekemiseen, käsityö, taide, valokuvaus, ehkä jotain todella rauhallista liikuntaa kuten joogan ihan helpoimpia muotoja jne jne. Eli samalla olisin mielelläni halunnut sosialisoida, joten siksi sooloharrastukseni kuten neulominen ja virkkaaminen ei tällä hetkellä oikein riitä täyttämään tätä tyhjiötä tekemisen saralla.

Oon ison ajan elämästäni tuntenut itseni ajoittain hyödyttömäksi, taakaksi ja perässä seilaajaksi, vaikken olekaan mikään sossupummi, jonka elämäntavoite on saada tuet, ostaa viinaa ja olla koskaan tekemättä töitä, jos sen pystyy välttämään. Tunnen usein syyllisyyttä omasta tilanteestani, vaikken mä tätä ole valinnut enkä ole voinut vaikuttaa siihen, ettei syöpä koskaan jättänyt mua rauhaan hoidoista huolimatta, ja että se on ehtinyt tekemään tuhojaan, ja että tässä on kulunut vuosia. Yritän tehdä, ja teen mitä jaksan, ja välillä onkin vähän hyödyllisempi olo mutta sitten taas tapahtuu jotain, jotain tarpeeksi isoa, että se pieni mielihyvä omista saavutuksista pyyhitään, ja unohtuu mun aivojen takaperukoille. Siksi yksi vittumaisimmista asioista, mitä mulle voi sanoa ja kuten sanottiinkin viimeksi sairaalassa, on ”no mutta sä oot elossa, jee!”. No voihan jee jee, elämä käsittää paljon enemmän kuin vain sen, että selviät seuraavaan päivään. Oon tästä aiheesta kirjoitellut (marissut) aikaisemminkin, useammankin kerran, mutta se nyt taas nostaa päätään koska mulle hyödyttömyys ja itseni turhaksi tunteminen on raskas henkinen taakka. Jos kohauttaisin vain olkapäitä, en tuntisi ristiriitaisia ajatuksia ja olisin jotenkin ok näiden fiilisten kanssa, niin sitten olisin jo luovuttanut itseni ja elämäni suhteen kokonaan, eikä millään olisi enää väliä. Ja jos millään ei ole väliä, niin sitten olisi ihan sama onko edes olemassa.

Jos en olisi sairastellut tänä keväänä, niin olisin ehtinyt ottamaan yrittäjyyskursseja, ja saattaisin olla miettimässä mahdollisuuksiani jonkinlaisen erittäin kevyen yrittäjyyden suhteen, somen, markkinointiviestinnän ja tapahtumatuotannon maailmassa. Mun sairasstatuksella on etu, jos viihtyy päätetyössä eli toimistorottana, ja sehän on mun vahvuus sekä se, mitä teen vapaa-ajallanikin. Päätetyöskentely ei vaadi fyysisesti sellaista kuntoa, joka ei vaan ole realistinen mulle, ei varsinkaan viime tapahtumien vuoksi, mutta kokemukseni viime vuodelta myyjän aktiivisesta työstä eli jaloillaan oloa koko päivän, vaati isomman veron multa verrattain muihin työntekijöihin, jos nyt voidaan olettaa, että he olisivat perusterveitä. Eikä toki perusmyyjän työ ole mulle millään tapaa kutsumusammatti, intohimo, joten kun energia ja pystyminen on rajallisempaa, niin kannattaahan se yrittää suunnata paremmin, jotta voisi myös sanoa, että nauttii siitä, mitä tekee. Se kohentaa mielialaa, joka kohentaa isommassa mittakaavassa kokonaiskuvaa itsestään.

Kävin leikkauttaan suht pitkät hiukseni samaan tapaan kuin viime vuonna, inverted lob ja väriinkin vähän fiksausta. Osittain ihan käytännöllisistä syistä, koska kortisoni hikoiluttaa niin hulluna, niin niskasta lyhyet hiukset helpottaa ihan hitusen sen ongelman kanssa. Ja olihan se ihan kiva freesata hiuksia, kun kasvojen turvotukselle ei myöskään mahda mitään, mutta hiuksille taas voi.

Tämä oli nyt vähän tällainen liirumlaarumpostaus, koska erityisesti tällä viikolla olen vaan ollut niin älyttömän turhautunut, enemmän tai vähemmän kaikkeen. Kuumeisesti olen kolunnut kaikkea mahdollisista netin syövereistä, voisinko opiskella jotain avoimessa AMK:ssa tai yliopistossa, löytyisikö jostain vielä jotain harrastuskursseja, jonne mahtuisi mukaan eikä olisi liian kallista mulle, mitä tapahtumia voisi olla tulossa, jotka kiinnostaisi… ihan kaikkea.


And in English:

First day of June, 5 weeks since I got out of hospital. Now it feels like forever ago, and this beginning of summer seems really long when you try to look forward. Because of this sick/rehab mandatory vacay.  And I’m just hanging by a thread that I won’t just freak out on this doing nothing and being useless. When I was leaving the hospital, I understood from the doctor that I wouldn’t be in any kinda shape to work, even though it would have been mainly working in the office and even part-time small hours. Well, many of her sayings have gone the different direction, but enough about that.


 Someone else would surely be happy with the long summer vacation, but to put it bluntly, I’m just banging my head on the wall. When the hobby options/courses go down because of summertime I’m having a hard time finding anything, and then there’s the ones that are already full because “I was too late in the game” aka got sick at the wrong time in order to have time to enrol to some courses.
Of course you can do a bit of this and that yourself, but right now I would have liked to participate in somekind of guided work, crafts, art, photography, maybe some really peaceful workouts like the simplest forms of yoga, etc. So, I’d love to socialize at the same time, so my solo hobbies like knitting and crocheting are currently not enough to fill this void and bottled up negative thoughts.

On so many occasions in my life, I have felt myself useless, burdensome and being dragged behind, even though I’m not a benefit hawk who wants just the money to buy eg. liquor and never work if it can be avoided. I often feel guilty of my own situation, although I didn’t choose this and I have not been able to influence the fact that the cancer never quit on me, despite the treatments. I try and do what I can, when I can, but something always happens that cuts off the good stuff.

That’s why one of the shittiest things you could say to me is “well but you’re alive, yeah!”. Well, yeah, yeah, but life is much more than just surviving ‘till tomorrow, day after day. I have written about this earlier, more than once, but it just bothers me so much right now that I just can’t shut up about it, feeling useless and it’s starting to be a big mental burden. But, if it didn’t ever bother me, nothing would mean anything, so then it’d be totally useless to exist at all.

If I hadn’t been sick this spring, I would’ve taken entrepreneurial courses and I might be thinking and realizing my potential sorta kinda very light entrepreneurship plans, in the world of social media, marketing and event production. There is an advantage to a sickness like mine, if you enjoy working in the office with your laptop, and that’s exactly my thing, on my free time too. So, something easy and not physically demanding sometime in the future would be nice.

This was now a little blaa blaa kinda post, but this week I’ve been so incredibly frustrated, more or less about absolutely everything. I’ve been looking for hobby options, crafts centres/schools, events – really anything that could pique an interest and I could go on do. Fingers crossed I find something.

3 thoughts on “Turhuuden rajoilla

  1. Hei sinä ihana ihminen! Halusin vaan lähettää sulle tsemppihalin, koska järkevät sanat ovat kadonneet päästäni jo vuosia sitten, enkä edes tiedä millä sanoilla voisin sua ylipäätään lohduttaa. Sanat on vaan usein niin turhia, tyhmiä, loukkaavia ja ne voi käsittää väärin monella tapaa. Siksi tyydynkin vain lähettämään sulle kaikki mun voimani ja hirveästi kaikkea hyvää ajatuksissani. Toivottava syö tunnet kuinka ajattelen sua. T. Napatatti

    Like

    1. Kiitos ❤ Ajatus onkin tärkein, lie onko oikeita sanoja olemassakaan, vierellä kulkeminen näin virtuaalisestikin on arvokkaampaa, hiljaista tukea.

      Like

Leave a Reply to Nora Cancel reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s