Kun silmäni suljen – ja avaan

Leffoissa ja sarjoissa (ärsyttävän) usein sairaalaan joutunut henkilö, jota on täytynyt hoitaa enemmänkin, on ollut tajuttomanakin, tai ihan intuboitu ja nukutettuna jonkin aikaa – simsalabim herätessään näyttää vain vähän heikohkolta ja lihakset tuntuu tottelevan enemmän tai vähemmän, eikä ajatuskaan näytä ihan hirveästi takkuavan. Puhumattakaan kuinka käden päältä tai taipeesta noin vaan revitään kanyylit pois, eikä niistä vuoda verta tai mitään, ja piikki näytetään tuikattavan kohti suoraan lihakseen vaikka tarkoitus olisi suoneen ruiskuttaa tai ottaa verikokeet, huoh. Mutta se on fiktiota, täynnä epäkohtia jos sellaisista asioista tietää, ja mä valitettavasti tiedän.

En ole vieläkään saanut läheskään kaikkia muistikuvia, tapahtumia palaamaan mieleen, ja ehkä hyvä niin, mieli osaa suojella itseään. Mutta joinain päivinä olen todella turhautunut, koska olen ns. asioiden selvittelijä, se joka haluaa tietää kaiken mitä voi tietää. En muista miten etenin niin huonoon kuntoon, että lisähapen tarve oli 5l, kuinka päädyin teholle ja intuboitavaksi. Toki siinä vaiheessa jo lääkitään niin paljon, että varmaan olen ollut tajuton, mutta en muista edes hetkiä jotka johti tähän. Muistan palanneeni omasta tahdosta, murtuneena kyllä, osastolle illalla. Antibiootteja portin kautta suoneen, ja sitten jäin koska hengenahdistus oli lisääntynyt. Alunperin olisin ollut yötä poikkiksella vielä, mutta jo pelkkä päiväloma imi kaikki voimat, ja rupesin itsekin huolestumaan tilastani. Jäin huoneeseen, jossa ei sillä hetkellä ollut muita potilaita, poikkis joutui hyvästelemään, yritin hymyillä takaisin istuessani sängyllä, katsellen kun tämä lähti, painoi oven perässään kiinni. Annoin vihdoin kyyneleiden valua pitkin poskia, ja tunsin itseni todella ahdistuneeksi.
Tän jälkeen alkaa olemaan kronologisessa muistissa häikkää. Kävin repimässä seinältä ison tikittävän kellon pois, en vaan kestänyt sitä viisarien lyöntiä joka tuntui vain voimistuvan mitä enemmän kello kiri eteenpäin yöllä. Seuraavana aamuna taisi tulla huonekaveri, ja sain siirron tutkimushuoneeseen, josta tehtiin mulle väliaikainen huone jotta sain olla yksin, jotta nukkuisin edes vähän. Revin sieltäkin kellon seinältä, ja sain jälleen nuhteita asiasta, mutta toisaalta myös ymmärrystä. Muut yksityiskohdat sitten hämärtyykin, en oikein muista miten olen viettänyt aikaani, mitä olen syönyt..

Sitten alkoikin villit unet, joiden luulin olevan todellisia. Aivan hulluja, mutta luulin silti. Näin jälkeenpäin tietenkin tiedän, että olen ollut vahvasti rauhoitettu lisähapen kera, ja lopulta nukutettu intubaatiota varten. Mutta ne unet.. Scifin ja toiminnan, osittain jopa kauhun, sekoituksia jossa oli aina jokin elämän ja kuoleman tasoinen tehtävä suoritettavana tai selvittävänä, tai puhtaasti yrittää päästä karkuun henkeä uhkaavista tilanteista. En ole koskaan reagoinut nukutukseen tällä tavalla, koska se oli aikalailla painajaisesta seuraavaan kulkemista non stop. Ja kuten olen ehtinyt aikaisemmin kirjoittaa, olen hallusinoinut kaikkea mahdollista silloin kun en ole ollut nukutettuna. Mua kuulemma oltiin herätelty useampaan otteeseen, mutta pistetty takaisin uneen. Taisin olla noin nelisen päivää varsinaisessa unessa, intuboituna, teholla. Sieltä olen herännyt ja luulen, että muistan sen hetken kun putkea otetaan pois, hoitaja sanoo jotain sen tyylistä kuin “Nora, yskäise nyt, otetaan toi putki pois, ei hätää”, mutta en ole sittenkään varma onko se varsinainen muistikuva, vai olenko kuvitellut sen ja nyt luulen sitä oikeaksi muistoksi. Koska muistan kyllä hallusinoineeni hetken, jossa hoitaja ja lääkäri yrittää estellä mua kiskomasta todella pitkää harmaata säkkiä, ja tämän ainakin 2 metristä putkea, joka vastasi paksuudeltaan imurin vartta, suuni kautta ulos, ja anelen armahdusta ettei sitä tungettaisi enää takaisin. Selvä hallusinaatio.

Kaikenlaisia testejä oli tehty ja tekeminen jatkui, tuberkuloosia, sientä, kaikkea mahdollista etsittiin, keuhkonesteestä otettu näytteitä, verikokeita.. bronkoskopia myös oli tehty ennen kunnon romahdusta. Ensin yritettiin ollessani tajuissa, mutta koska lukuisista aikaisemmista on jäänyt hirveät traumat, en pystynyt siihen ja yökin niin voimakkaasti sekä hapetus laski niin radikaalisti, jouduttiin tekemään tämä sitten humautettuna uusiksi seuraavana päivänä. Mutta, olin siis teholla ja nyt olin ennemmin voimakkaasti rauhoitettuna kuin nukutettuna. Päiviä oli kulunut, ja mulle yritettiin vakuutella että nyt on huhtikuu, ja olin aivan epäuskoinen koska olin niin tuhannen sekaisin, varsinkin niiden kaikkien näkemäni unien takia, ne saivat epäilemään aivan kaikkea, ja pitkään olin vakuuttunut että olin edelleen painajaisessa, enkä oikeasti hereillä. Mikään ei tuntunut todelliselta, hetkittäin poikkis kyllä, mutta niin vahvasti lääkittynä järjen ja hallusinaatioiden raja oli todella häilyvä. Mutta, näin jälkeenpäin, tiedän olleeni hankala ja sekava potilas juurikin näiden unien, painajaisten vuoksi, koska ne olivat niin ahdistavia, sekavia ja niitä tuli jatkuvalla syötöllä, että loppujen lopuksi pelkäsin aivan kaikkea, ja pelkäsin myös vapaaehtoisesti nukkumisen yrittämistä. Koska ne painajaiset jatkuivat heti kun suljin silmäni.

Vasta kun siirryin johonkin toiselle tehotarkkailuosastolle, joka oli moderni ja enemmän oikean sairaalan näköinen, rupesin hiljalleen uskomaan että olen ihan oikeasti hereillä, että todellakin olen sairaalassa. Siellä tuntui ihmisetkin käyttäytyvän erilailla. Taisin kai tuolta vielä siirtyä takaisin tuonne toiselle teholle, riemun keltaisen vauvan sinappikakan väriseen paikkaan, jossa tunsin oloni koko ajan uhatuksi ja ahdistuneeksi. En ole varma missä välissä olin niin kriittisessä tilassa, että mun odotettiin kuolevan. Oliko se tuolla sinapinkeltaisessa paikassa, vai modernilla tehotarkkailuosastolla. Sydänkäyrä ei kuitenkaan vetänyt viivaksi, eikä hapensaanti loppunut vaikka happimaskia jouduinkin pitämään koko ajan. Kuten tätä tekstiä lukiessa voi huomata, kronologinen kerronta menee ihan päin helvettiä, kun muistan jotain sieltä täältä, osan olen lukenut teksteistä, osan kuullut eri ihmisiltä. Mutta, kuolema ei korjannutkaan mukaansa, ja lopulta siirryin takaisin syöpiksen vuodeosastolle takaisin, koska “teholla ei ollut mitään annettavaa mulle”. Vuodeosastolla voitaisiin valvoa ja helpottaa oloa.

Myös vuodeosastolle takaisin siirtyminen selkiytti päätä, koska se oli tutuhko ympäristö, ja muutaman hoitajan kasvot muistin. Ennen vuodeosastolle paluuta, muistan että käteni olivat löyhästi sideharsoilla aseteltu pysymään paikoillaan, ja koska oikeasti ihmisen kroppa nopeasti menettää voimansa kun makaa sairaalassa, en jaksanut juuri käsiä nostaa, vaikkakin koko ajan yritin sitä enemmän ja enemmän, ja kimmastuin siitä jos en pystynyt tai joku tuli estelemään. Osoitin merkkejä taistelutahdosta, sekavassakin tilassa, kun yleinen odotus oli ollut ettei olisi enää taistelutahtoa, tai mitään muutakaan, jäljellä.

Vointi alkoi kohenemaan, kuten tiedättekin. Öisin kun en saanut nukutuksi, edelleen hallusinoin vähän sitä sun tätä, mutta en enää ahdistavia asioita. Päiväsaikaan olin ja pysyin hereillä, ja olin puhelias varsinkin kun kroppa oli niin heikkona etten voinut varsinaisesti tehdä mitään, mutta puhua pystyin. Ja puhua nimenomaan järkeviä asioita, ja ymmärtää mitä oli ehtinyt tapahtua, miten aikaa oli kulunut ihan mielettömästi.

Koska olin koko ajan aktiivisempi, alkoi kuntoutus, lähtien siitä että sain itse nostettua ja siististi juotua vesilasin, syödä ruokani täysin itsenäisesti. Niin heikoksi se pitkä makaaminen veti, että kropan motoriikkaa piti lähteä treenaamaan lähes nollasta, kuten pienellä lapsella. Tavaroiden kurkottelu, piteleminen, oman asennon vaihtaminen ja tukeminen, ylös nouseminen, kävely… kaikkeen mahdolliseen tarvitsin apua, ja se myös masensi todenteolla, sekä kortisonin sivarit olivat sitä tasoa että erityisesti iltaisin ja öisin menin ihan pitkin seiniä levottomuuteni kanssa.

Mutta, tästä kaikesta huolimatta olen nyt ollut vähän päälle 2vk pois sairaalasta päässeenä, poikkiksen luona asuvana. Lähdin sairaalasta rollaattorin turvin ja olin nopeasti lopen uupunut, niin nyt en sisätiloissa käytä rollaattoria ollenkaan – ensinhän tarvitsin sitä jo pelkästään että pääsin nousemaan ylös istuma-asennosta. Kodin ulkopuolelle sen olen mukaan edelleen ottanut, että jaksan turvallisesti pitkiä matkoja, mutta ruokakaupassa ja muuallakin pyöriessä tosiaan usein jätän rollaattorin paikoilleen, eli koko ajan sen tarve vähenee, kuin itsestään. Eilisestä lähtien olen pystynyt nousemaan itse lattiatasolta ylös – voi kuulostsaa pieneltä jutulta, mutta oikeasti kun lihasheikkous on koko kropan kattava, niin kyykystä ylös pääseminen tuettunakin tuntuu todella isolta ja raskaalta tehtävältä, polvetkin kun vielä raksuu hemmetin kovaa.

Vielä on matkaa kuntoon, mikä oli ennen keuhkokuumetta ja sairaalajaksoa, mutta uskon muiden sanaan että olen toipunut aivan ennätysvauhtia tähän mennessä, nähden lähtötilanteeseen. Kärsimättömänä ihmisenä kaikki tää on tottakai tuntunut todella hitaalta ja ärsyttävältä, mutta pystyn nyt ottamaan pari askelta loitommaksi, ja näkemään isomman kuvan.

Viikon päästä on edessä matkustamista, JKL-TRE, ja mä tiedän pystyväni siihen.

Advertisements

7 thoughts on “Kun silmäni suljen – ja avaan

  1. Voi kultapieni, oon niin pahoillani että joudut kestämään tommosta paskaa. Oot ihana ja niin reipas! Toivon sulle parempaa kevättä ja kaikkea hyvää! Onneksi olet elossa! T. Napatatti

    Like

    1. Kokemus tämäkin, vaikka olisi kyllä enemmän kuin mielelläni jättänyt tällaisen kokematta. Mutta, se on jo takanapäin, edistyminen omassa kuntoutumisessa on jo hyvällä alulla, joten katse eteenpäin. Kiitos sun kommentista! ❤ 😊

      Like

  2. Ihanaa että elämä nyt jatkuu. Sanattomana siitä mitä olet kestänyt, miten selviät asioista joita useampien ei koskaan tarvitse kohdata. Ainakaan noin nuorella iällä. Kun tällaisten kokemusten jälkeen elämä jatkuu, voi tuntea elämän haurauden ja sitä myötä arvostaa entistä enemmän jokaista hyvää hetkeä. Sitä ei moni terve osaa. Voimia kuntoutukseen ja hyvää jatkoa ja kesää!

    Like

    1. Niin, mitä kaikkea sitä voikaan elämä heittää eteen. Vaikka kaikkea vaikeata olen ennenkin kohdannut, mutta tää kyllä vie palkintopallin karmeimpana kokemuksena, enkä olisi pystynyt kuvittelemaan mitään tällaista. Onneksi nyt kuitenkin on kuntoutusvaihe meneillään ja olen kotona, tästä se elämä jatkuu. Hyvää kesää sullekin! 😊❤️

      Like

  3. Oot uskomattomasti jaksanut ❤ Tuo sairaaladelirium tulee tehohoidossa 85 -100 %:lle ja on todella epämiellyttävä kokemus. Yksi korjaava tekijä voisi olla, että kun jaksat, käyt paikan päällä Tayssissa ja katsot hoitajan kanssa huoneet ja sängyt läpi. Erottuu todellisuus ja harhat paremmin. Kaikkea hyvää keväälle Noravee! -Laura

    Like

    1. Karmeata ajatella miten merkittävästi juuri tää sairaaladelirium pahentaa sitä selviytymisen yrittämistä, ainakin kun mulla kaikki oli painajaista toisensa jälkeen. Ja olin siis KSSHP:lla eli Jyväskylässä. Se on myös yksi tekijä miksi sairaalakokemus oli näinkin rankka, ei vaan ole mun paikka ympäristönä, TAYS olisi ollut mulle psyykkisesti turvallisempi, sekä tietenkin tutumpi. Mutta nyt on tämä jakso takanapäin, joten katse eteenpäin. 😊

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s