Hyvä/paha kortisoni – identiteettikriisi

Moneen kertaan kaluttu asia, itselläni sekä internetin syövereissä: kortisoni. Sitä voidaan käyttää niin monessa tilanteessa, sisäisesti ja ulkoisesti, ja siitä on apua. Mutta sivarit eli sivuvaikutukset (/haittavaikutukset) voi olla haastavia, jopa lähes sietämättömiä joillakin.

Syy, miksi musta ei tällä hetkellä ole missään edes yhtä perinteistä selfietä, ei täällä, ei Instagramissa, ei niin yhtään missään, on juuri siksi että kortisoni on tehnyt mun kasvoista turvonneet, ja ennen kaikkea mulle itselleni sellaiset, etten vähään aikaan meinannut tunnistaa itseäni ollenkaan. Oikeasti en siis ole mitenkään “järkyttävän” erinäköinen, mutta erityisesti sairaalassa, kun rupesin olemaan paremmassa kunnossa, oli aikaa ja halusin esim. letittää hiuksiani, eli tarvitsin peiliä tässä onnistuakseni, niin järkytyin katsoessani omaa peilikuvaa. Muutenkin toki kulmakarvat rehottivat ja kortisoni oli saanut mielestäni ihokarvatkin rehottamaan, mutta juurikin se “mursuuntuminen” jolla tarkoitan, että poskiin ja leuan alle kerääntyy pulleutta, iski henkisesti vyön alle. Siinä hetkessä se tuntui jotenkin niin kohtuuttomalta, kaiken sen lisäksi mitä olin joutunut kokemaan, ja pitämään kiinni elämästä hiuskarvan varassa. Olin myös henkisesti sellaisessa vaiheessa, että sen oman minän löytäminen oli ajankohtainen, fyysisen kuntoutuksen lisäksi, joten muutos kasvoissa aiheutti isomman reaktion, mitä olisi ehkä kuvitellutkaan. Kuka ihme sieltä peilistä katsoo hätääntyneenä takaisin? Vaikka tässä on myös osittain sitä ihmisen ”apua, en halua että kukaan näkee mua tän näköisenä” -aspektia, niin se oli mulle myös pieni identiteettikriisi, koska lääketokkurasta kun rupesi selkenemään ja ulkomaailma olemaan taas joka päiväisessä ja arkisemmassa kontaktissa, mulla oli edelleen vaikeuksia hahmottaa itseäni, tässä tilanteessa, mitä on tapahtunut, mitä mulle on jouduttu tekemään, miten aikaa on kulunut paljon ollessani unessa tai tokkurassa. Fyysistä voimaakin kun piti lähteä kasvattamaan kaiken makaamisen jälkeen, jolloin vesilasin pitely tuotti ongelmia, oli yhtä lailla oma kriisinsä koska muistin itseni sinä parempi kuntoisena Norana, en tällaisena fyysisesti heikkona ihmisenä, joka tarvitsi apua vähän kaikkeen. Joten peilikuva oli järkytys, koska itseni hahmotus oli edelleen niin vaikeata.

Kortisoniannosta on myös nostettu, itseasiassa tuplattu, nyt ollessani kotona. Viime viikolla hengitys tuntui vähän raskaammalta mitä aikaisemmin, joten tämän takia sitten 20mg annos nostettiin 40mg annokseen, joka aamu. Olin jo tuon 20mg annoksen kanssa joutunut kestämään sivareita, kuten järkyttävä nälkä, joka eskaloitui erittäin helposti ja nopeasti pahoinvoinnin puolelle, hikoilua, levottomuutta, mielialan heittelyä laidasta laitaan – paljon klassisia sivareita. Nyt tupla-annoksella nämä korostuvat entisestään. Sairaalassa kun en pystynyt nukkumaan lähes ollenkaan, joskaan siitä ei voi yksinomaan syyttää kortisonia, koska olen vaan niin uniongelmainen (ja varsinkin kun en saanut samaa lääkettä nukkumiseen, jota käytän kotona, niin koko hommasta ei tullut mitään) mutta kortisoni aiheuttaa mulle sen verran paljon kuitenkin levottomuutta, että nukuttujen tuntien määrä pysyy alhaisempana, mitä nukkuisin ilman kortisonia. Toisaalta se myös varmaan osaltaan piti mua liikkeessä sairaalassa, jossa muuten on vaan niin paljon makaamista, varsinkin jos ei vielä saa yksin liikkua. Joten levottomuus oli jokapäiväinen vitsaus siellä. Nyt kotona, kun voin mennä ja tehdä miten haluan, saan paremmin kulutettua sitä energiaa ja levottomuutta pois, niin että voin tuntea fyysistä väsymystä, jonka isolta osin toivotan ihan tervetulleeksi. On totta kai myös raskasta tuntea itsensä edelleen heikoksi, vaikka rollan turvin voin liikkua pitkiäkin matkoja matkaa tai aikaa mitaten, joten tämä on aikamoista tasapainoilua, taistelua pään sisällä ”minkä pystyn hyväksymään”. Jos tuntee mua yhtään, tietää että olen aika armoton itselleni, ja tiedän sen, mutten ole kovinkaan hyvin osannut höllätä sen suhteen, vieläkään enkä ehkä koskaan osaakaan.

Kortisoni on tällä hetkellä välttämättömyys, on pakko pystyä hengittämään sekä olla tarkkana, ettei mikään infektio pääse iskemään uudestaan. Annosta on tarkoitus lähteä laskemaan pikkuhiljaa parin viikon päästä, jos vain muuten kestän sivareiden kanssa, ja totta kai tarvetta arvioidaan tässä koko ajan, eikä olla vain kalenteri kädessä tähdäten vain ja ainoastaan johonkin tiettyyn päivään. Toistaiseksi siis kestän tämän, mutta odotan sitä aikaa, kun koittaa vapaus kortisonista.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s