Olin todella epäluuloinen sairaalassa mitä kriittisempi tilanne, totta kai, kun olet täyteen pumpattu, jos mitä lääkettä rauhoittavista kipulääkkeisiin, ja kaikkea mahdollista mitä kokeiltiin infektion hillitsemiseen. Nukutettuna ja intuboituna näytin varmasti ulospäin rauhalliselta, mutta oikeasti olen ollut alati jatkuvien unien ja trippailujen kanssa aivan henkisesti puhki, joka vaikutti merkittävästi siihen, millainen oli aina kun koetettiin herätellä, ja sitten kun jaksoin ja pystyin pysymään hereillä. En välillä luottanut edes läheisiini, koska olin varma, että kaikki oli feikkiä, että kohta herään tästä sekopäisestä unesta. Mutta näin myös unia unien sisällä. Tai osa on kai harhoja, mutta oli nimitys sitten mikä tahansa, tuntuu etten ole saanut hetken rauhaa, ja etten koko ajan joutuisi olemaan varuillani jonkin tuntemattoman uhan takia.

Olen kuullut monia oikeita keskustelun pätkiä, joita on käyty vierelläni tai sen verran lähellä, että kuulin ainakin osittain aiheita. Nyt ne ovat alkaneet kadota muistista, mutta pätkiä juurikin siitä kuinka vakavaa tämä kaikki on, sellaisen lääkärien välisen keskustelun muistan kuulleeni, silmät kiinni enkä ole nähnyt varsinaisesti mitään, vain kuullut ääniä, korkkareiden kopinaa, ja sitten trippailin taas eteenpäin. Lopulta olin niin vakuuttunut kaiken feikkiydestä ja väsynyt olotilaani, jota en ymmärtänyt tai sitten muistanut, joten tyydyin makaamaan. Mutta kun suljin silmäni niin “lähdin automaattisesti trippailemaan”, ja näiden trippien aikana unissa tapahtui aina jotain uutta, ja rupesin pelkäämään näitäkin. Salaperäisiä ihmisiä, ääniä, ihan kuin olisin ollut osa jotain näkymätöntä salaliittoa, jonka pariin lennähdin aina kun suljin silmäni. Tunsin joukkopainetta, vaikken tiennyt mikä joukko oli kyseessä, mutta tuntui että aina olin salakuuntelemassa jotain ihan ihmeellisiä keskusteluja. Kerran myös “joku alkuperäinen jäsen tajusi, että paikalla oli joku sinne kuulumaton” ja mut ns. potkittiin pois, ja unessa pakenin ja yritin koko ajan herätä. 
Sanon edelleen, että tiedän olleeni tuhannen sekaisin. Mutta muistan näitä joitain trippejä/unia todella selvästi vieläkin, ja ne ahdistavat. Muistan ajatelleeni myös, että mua hoitaneet sairaanhoitajat sekä muutama lääkäri oli myös juonessa mukana, koska koin että kaikkien käytös oli todella outoa, väkinäistä, toistavaa, täynnä aukkoja, kun esitin kysymyksiä niinä hetkinä, kun olin vähän järkevämpi. Olin myös sellaisessa osassa sairaalaa, joka oli ajalta kivi ja keppi, ja kaikki näytti ja tuntui todella kummalliselta, joten siksi ajattelin, ettei tää voi olla totta vaan unta, luuppi, josta on herättävä. Kaikki oli niin vanhan näköistä, että ajattelin ettei tämä voi olla oikea paikka, ei tällaisessa paikassa pelasteta ihmisiä.

Poikkis oli sairaalassa kanssani aina kun voi, tämä oli paikalla silloinkin, kun en ollut tajuissani. Auttoi kanssani, koska olin aika ajoin hankala potilas, juurikin ahdistavien unien ja trippien takia, jotka tekivät musta ihan toisen ihmisen, kun rupesin pelkäämään niitä niin paljon, enkä erottanut todellisuutta harhasta tarpeeksi usein, että sen oravanpyörän olisi saanut pysäytettyä. Hän kuitenkin jaksoi olla paikalla, lopen uupumana ja välillä tämäkin sai multa kipakoita sanoja, jotka niin toivoisin voivani ottaa takaisin. Tai etten vaan muistaisi niitä. Vaikka muistamalla ne, pystyin pyytämään anteeksi.

Kun siirryin tehojaksolta takaisin vuodeosastolle, olin toki edelleen todella vahvasti lääkitty, mutta ne ahdistavat, vaikeat, monimutkaiset, toistuvat unet ja tripit vähenivät ja lopulta loppuivat. Muistan kyllä käyneeni keskusteluja itsekseni yöaikaan, kun en saanut nukuttua mutta olet totta kai jumissa sängyssäsi, korkeat laidat, piuhaa toisensa jälkeen. Vaikkei siinä kunnossa ollut mitään asiaa liikkua minnekään, niin tunsin itseni eläimeksi, joka on suljettu karsinaan. Ja jouduin kahlituksi karsinaan todella moneksi yöksi, vasta muutamia päiviä ennen kotiin pääsyä jätettiin laidat nostamatta yöksi. Mutta toisaalta, sain vasta silloin liikkumisluvankin ja vessassa käyntiluvan, koska olin pystynyt osoittamaan pystyväni, vaikka edelleen saatoin pyytää jonkun paikalle, jolle sanoa, että menen nyt vessaan, ja jos tarvitsen apua, niin painan sitten uudelleen kutsu-nappia. Ymmärrän, miksi potilaita on “lukittava karsinaansa” mutta olin vaan niin nöyryytetty ja se tuntui epäinhimilliseltä, että en osannut suhtautua siihen kuin negatiivisesti ja turhautumalla. Koska lähinnä valvoin yöni, horrostamalla 2h/yö, niin aamuisin odotin jo kukon pierun aikaan sängyssä istuen, tai puoliksi selkänojalla tuettuna räpläten puhelinta, kamalan nälän tunteen kanssa.

Mitä pidempään aikaa kului vuodeosastolla, sitä järkevämpi olin koko ajan. Kroppa oli heikko, mutta oma mieli rupesi hiljalleen selkiytymään. En enää trippaillut, ja unetkin vähenivät. Tosin isoksi osaksi siksi, etten pystynyt nukkumaan, en päiväsaikaankaan. Yöt oli siis raskaita, ja kun jostain syystä monet aikaisemmat lääkitykseni olivat lopetettu kuin seinään, lähes menin pitkin seiniä useana iltana, kun levottomuus otti vallan, ja tiesin etten saa helpotusta nukkumisesta koska en vain pystynyt nukkumaan, en millään mitä mulle annettiin, vaikkei mulle kyllä montaa vaihtoehtoa tarjottu, ja en vieläkään tiedä miksi ei tarjottu samaa mitä olin kotona syönyt, koska sille ei ole missään vaiheessa ole lääkkeenä ollut estettä. Mutta, moni asia meni vähän kummallisesti tällä sairaalakeikalla.

Jouduin opettelemaan uusiksi käyttämään puhelinta, lähes. Se tuntui niin vaikealta, epäloogiselta ja hitaalta. Aivot jumittivat edelleen. Puhelin oli kauan sitten mennyt PUK-koodiin ja jumiin, joten olin ollut täysin tavoittamaton jo pitkän aikaa. Vihdoin oli sentään tekemistä, kun puhelimeen tehtiin tehdasasetukset, vaikka puhelin ehti mennä PUK:iin vielä 2 kertaa uudestaan, koska aivoni eivät vaan pysyneet mukana, puhelimen tuntuessa niin hiton monimutkaiselta. Pikkuhiljaa näppäryys, loogisuus ja halu tavoittaa ulkomaailma, kasvoi niin suureksi, että puhelimen käytöstä tuli helpompaa, ja tavoitin ihmisiä kertoakseni ensimmäistä kertaa, missä olen, mitä on tapahtunut, kun musta ei ollut juuri kukaan kuullut mitään kautta yhtään mitään.

Oon onnellinen, etten juuri näe unia näillä lääkkeillä, jota käytän normaalisti nukkumiseen. Harvoin muistan niistä mitään. Tuntuu että näin ainakin 5 vuoden edestä unia ja trippejä, ja niiden pelon ja ahdistuksen sain enimmäkseen jättää taakseni sairaalaan, kun vihdoin pääsin pois. 
Olin ollut hankala potilas tehojaksolla, kiukkuinen, epäluuloinen, sekava, usein yhteistyökyvytön. En saanut kommunikoitua ymmärrettävästi, että pelkäsin tätä ympäristöä, että olin varma, ettei tämän näköisessä paikassa voitu pitää kriittisessä tilassa olevia ihmisiä, ja pelastaa heitä, päinvastoin, tänne tuotiin ihmisiä kärsimään. Nämä ominaisuudet rupesivat karisemaan pois, kun lääkityksiä pystyttiin säätämään, vähentämään. Ja siirtyminen vuodeosastollekin auttoi ympäristönä, nyt uskoin viimein, että olin ollut kauan unessa, viikkoja oli kulunut, että tosiaan olin sairaalassa koska keuhkokuume oli niin raju. Mutten ollut kuollut, vaikka kaikki näin olettivat, jopa lopulta poikkis koska tilanne oli vaan niin paha.

Toisin kävi.